Vapaalasku.com Magazine

Vapaalasku.com jää tauolle

Thu, 15 Apr 2010 21:00:00 GMT

Auringonlasku etelässä. Kuvitusta Arska Saarimäen tarinasta Etelämantereelta.

VAPAALASKU.COMIN toinen kausi on takana. Tämä kausi alkoi verkkolehtemme osalta kuusi ja puoli kuukautta sitten. Olemme julkaisseet joka viikko (joulua lukuunottamatta) kahdesta viiteen uutta artikkelia. Yhteensä talven aikana julkaistiin 116 juttua. Ensimmäisenä talvena juttuja oli 85, joten kasvua on tapahtunut.

Tänä talvena aukesi myös verkkokauppamme, jota varten laskijat suunnittelivat paitoja ja sinivalkoiset raitapipot nousivat huimaan suosioon. Alihankkijamme sai virkata vauhdilla pipoja, joiden näkyvyydestä on raportoitu ilahduttavan usein. Ensi talvena pipomestarimme muuttaa hieman virkkaustapaa, jolloin pipoista tulee jo uusina hieman aiempaa löysempiä. Ainakin testikappaleet toimivat loistavasti.

Merkittävä uutuus oli myös blogiosio, jossa voi seurata kootusti usean suomalaisen kausilaisen kokemuksia niin Alpeilla kuin Japanissa.

Myös vapaalaskuelokuva Virne sai ensi-iltansa. Elokuvan suosio yllätti, ja ensimmäinen dvd-painos loppui jo pari päivää ensi-illan jälkeen - SkiExpolla (Ja K. Oivon myyntikyvyllä) oli toki iso vaikutus menekkiin.

Jos yhteistyöneuvottelut sujuvat toivotusti, alkaa seuraavan elokuvan kuvaaminen ensi talvena. Siitä tiedotetaan lisää toivottavasti ensi syksynä.

KÄVIJÄMÄÄRÄT kasvoivat edelliskauteen verrattuna huomattavasti. Kuluneena talvena Vapaalasku.comissa vieraili 6 000 - 7 000 eri kävijää kuukaudessa. Viikottain sivustoa luki 3 000 - 4 000 eri lukijaa. Perjantaisin eri kävijöitä oli lähes joka viikko yli 1 000.

VAPAALASKU.COMISSA päästiin todistamaan kauden aikana useita mielenkiintoisia artikkeleita. Vaikka joka viikolta voisi nostaa esiin kiinnostavia juttuja, keräsimme muutaman huippuhetken kuluneelta talvelta.

1. Ossit etelässä
Arska Saarimäen elävästi kirjoittama päiväkirja suomipekkojen laskureissusta Antarktikalle, Etelämantereelle. Mukaansatempaava tarina päästi lukijansa mukaan reissulle, jollaisesta useimmat voivat vain unelmoida. Upeat kuvat kertoivat tekstin lisäksi, millaista oli lasketella pingviinien ja ties minkä eläinten seassa.

2. Hiihtolomalaiset Eugsterilla
Petteri Nurminen kertoi hurjasta Aiguille du Midin pohjoisseinän laskusta hyvän ystävänsä ja laskutoverinsa Ilkka Artimon kanssa. Eugster on klassikkolasku, jota ei tiettävästi kukaan suomalainen ollut kaksikkoa aiemmin laskenut. Jyrkkien mäkien laskeminen on muutenkin touhua, josta ei liikaa tarinoita kerrota, joten Eugster-tarina oli kiinnostava vierailu äärilaskujen maailmaan.

3. Niklas Hollstenin seikkailu Venäjällä
Lumilautailija Niklas Hollsten pääsi vapaalaskukilpailukiertue Freeride World Tourille mukaan. Nicke kertoo elävästi kokemuksistaan Sochista, vuoden 2014 talviolympialaisten järjestäjästä. Vaikka kilpailu peruuntui keliolosuhteiden vuoksi, ei reissu ollut pelkkää kämpillä istuskelua.

4. Kuvareportaasi: Oravivuori Freeride
Suomessa oli kuluneena talvena huimat lumiolosuhteet, kun Helsingissäkin vapaalaskijat pääsivät laskemaan kevyessä pakkaslumessa. Jasmo Hiltula kertoi elävästi vähän toisenlaisesta vapaalaskuretkestä vesisateiden latistamalle Oravivuorelle.

5. Virneen julkaisu
Varasimme ensi-iltaa varten 60 hengen tilan, mutta pian jouduimme vaihtamaan tilan 500 henkeä vetävään juhlasaliin. Silti kaikki halukkaat eivät mahtuneet ensi-iltaan.

Viime talvena kuvattu vapaalaskuelokuva on kerännyt netissä ja dvd:nä jo useiden kymmenientuhansien katsojien yleisön. Hurja voimainponnistus koko suomalaiselta vapaalaskuyhteisöltä pääsi muun muassa MTV3 MAX-kanavalle ja lehtien sivuille. Elokuvaa näytettiin myös useissa elokuvateatterinäytöksissä.

KAIKKI Vapaalasku.comin jutut löytyvät julkaisujärjestyksessä täältä.

Kiitos kaikille lukijoille, kirjoittajille ja yhteistyökumppaneille. Mukavaa loppukevättä, kesää ja syksyä!

Arttu Muukkonen ja Matti Salminen

Julien Regnierin lentävä sirkus

Thu, 15 Apr 2010 21:00:00 GMT

Julien Regnier stikkailee Whistlerissä. (Kuva: Elina Sirparanta)

ARMADAN tiimin taakseen jättänyt Julien Regnier on laskenut tämän kauden Black Crowsin tiimissä. Julien lähetti toimituksellemme ilmavat kevätterveiset. Kyseistä nokkaa kasattiin Julienin kotikeskukseen La Plagneen kolme päivää ja tämä oli Julienin tapa juhlistaa kotiinpaluuta ja kevättä pitkän ulkomaan kuvauskiertueen jälkeen.

Palaamme Julienin kuulumisiin ja tulevaisuudensuunnitelmiin vielä jatkossa!

La Plagne backflip from julien regnier on Vimeo.

Haluatko testata ensi kauden offarisuksia jo nyt?

Thu, 15 Apr 2010 21:00:00 GMT

Skipe Oivo ja ensi kauden Obsethedit Ifenissä Itävallassa kuluneella viikolla.

CAMU järjestää vapaalaskusuksitestitapahtuman lauantaina 24.4. Messilässä. Messilä on jo tältä talvelta suljettu, joten tapahtuma järjestetään lumivarauksella, mutta ainakin näillä näkymin Messilässä on vielä reilun viikonkin kuluttua lunta. Jos hiihtokeskuksen ravintola ei ole auki, hoidetaan tarjoilu pallogrilli-periaatteella. Kyseessä on siis varsin rento kevättapahtuma, eikä hissijonoissa pitäisi olla ruuhkaa.

Camu roudaa testattavaksi ison liudan suksia ja lumiturvallisuusvälineitä, kuten piippareita ja ABS-repun pamautettavaksi.

Suksia on tulossa ainakin Movementilta Super Turbo GTI 202-senttinen versio, Fly Swatterit ja
Jackalit, Armadalta ARG:it ja JJ:t, Völkliltä Katanat, Gotamat ja naisten sukset Kikut, K2:selta
uudistuneet Hellbentit ja Obsethedit, Darksidet ja Missbehavedit.

PIIPPARIPUOLELTA käpisteltäväksi tuodaan Ortovoxin uutuuksia (Patroller Digital ja 3+). Suunnitelmissa on myös tuoda ABS:n reppu ja demota sen käyttöä paukauttamalla turvatyynyt repusta ulos.

Messilässä on tavattavissa myös Vapaalasku.comin toimitus kokonaisuudessaan, joten jo sen takia kannattaa lähteä paikalle.

Tapahtumaan järjestetään kimppakuljetuksia. Kuljetusten sopimisen helpottamiseksi kannattaa ilmoittautua suksitestin Facebook-tapahtumaan. Toki Messilään saa tulla ilmoittautumattakin.

Teksti ja kuva Arttu Muukkonen

Vapuksi lumille!

Thu, 15 Apr 2010 21:00:00 GMT

Vappumeininkiä Ylläksellä MOFY 2009 malliin. Kuva: Ville-Petteri Määttä

POHJOISEN keskuksissa on aurinkoinen kevätkausi komeimmillaan ja vappu häämöttää jo kahden viikon päässä. Jokainen Lapin isompi keskus juhlii vappua tavallaan.

1. Tapahtumista suurin ja kaunein on jonkinlaisen kulttimaineen saavuttanut, kymmenettä ja viimeistä kertaa nykymuodossaan järjestettävä MOFY eli Master of Ylläs. Ehkä enemmän kuin varsinainen kilpailu, tapahtuma on laskuväen kokoontuminen, henkinen kaudenlopetus ja hyvät bileet. Varsinkin monet Alpeilla talvensa viettäneet suuntaavat vapuksi Ylläkselle.

Kisakin tietysti käydään. Jaossa on menestyneille yhteensä 3 000 euroa palkintorahaa. Perjantaina 30.4 pidetään slopestyle-kisat ja lauantaina vapunpäivänä Big air -sessarit. Ja siihen päälle tietty afterski-meininki 24/7 ja yöohjelmaa Taigassa ja Bar Kaapissa.

Lisätietoja www.mofy.net.

Iisko Heiskanen, MOFY 2009. Kuva: Ville-Petteri Määttä

2. Levin Mega Vappu starttaa aatonaattona Pitkäjuoksukisailulla. Aattona juhlitaan kello 15 Vappukulkueella, jatkuu Vinkkarissa ja edelleen Hullu Poron Pilsneribileissä ilmapallosateineeen. Vapunpäivänä alkaa kello 14 Tuikusta laskukisoilla neljän hengen joukkueilla ja itse rakennetuilla laskulaitteilla. Kello 15 starttaa kevään viimeinen afterski Vinkkarissa ja siitä on hyvä jatkaa NRJ:n tahdittamiin bileisiin mihinkäs muualle kuin Hulluun Poroon.

Levillä järjestetään myös perinteinen kevätfestivaali äitienpäiväviikonloppuna. Camp 531 on erityislaatuinen lautailutapahtuma, johon kannattaa osallistua, jos kyseinen viikonloppu on vapaana.

Lisätietoja www.levi.fi, Levi Camp531.

3. Rukalla vapunaatto aloitetaan kello 11 SkiBistron terassilta "Ski Around Ruka Rappionals" -joukkuekisalla. Juhlat jatkuvat illalla jo perinteeksi muodostuneilla Havaiji-bileillä Pisteessä. Sandaalit jalkaan, lei kaulaan, surffishortsit tai bikinit ylle ja sateenvarjodrinkki kouraan. Tanssilattiatkin täytetään ilmeisesti jälleen hienolla hiekalla.

Rukalla järjestetään myös perinteinen vappulounas, jonka tarjoilut houkuttelevat varsinkin lautailijoita kauden päätökseen aina Jenkeistä asti.

Rukan kesämäkeen henkilökunta on kerännyt taas lunta oikein kunnolla. Rukalaiset ovat luvanneet, että Kuusamossa lasketellaan 13. kesäkuuta saakka!

Lisätietoja www.ruka.fi.

4. Pallaksella vappuohjelmaan kuuluu Perinteinen Vatikurun vappupiknik eli paras piknik-kattaus Vatikurulla palkitaan. Illalla luvassa Vappubuffettia ja ravintolassa Matti Esko.

Lisätietoja: Hiihtokeskus Pallas.

5. Pyhä on Ylläksen lisäksi keskus, johon kerääntyy paljon Alpeilla talvensa viettäneitä laskjoita. Pyhän vapunaattoon kuuluvat ainakin Vappukaraoke ja Virve Rosti ja Menneisyyden vangit. Pyhän vappua vauhdittaa myös Pyhän Telluvappu ja Telemark-liiton kokous. Menossa mukana myös Tellutellervot ja jotain on puhuttu tai huhuttu telemarkin SM-kisoistakin.

Lisätietoja www.pyha.fi.

6. Jos hikoilu ja urheilu maistuvat ja haluat pistää sukset jalkaan vappuna, kannattaa harkita juhlapyhien viettoa Tamokdalenissa Norjassa. Tamokissa laakson aktiivit järjestävät Tamok BootCampin, eli randofestivaalin, jossa Tamokin leireihin tottuneille ehkäpä yllättäen on tarkoituksena haikata ympäri ämpäri lähistön vuoria helikopterilla lentämisen sijaan.

Lisätietoja BootCampin Facebook-sivulta.

7. Etelän keskuksista vappuna on auki ainakin Himos. Himoksella on 1.5 kauden päättäjäiset teemalla "Lasketellen shortsikauteen." Piukimmin pukeutunut palkitaan ensikauden kausikortilla!

Lisätietoja www.himos.fi.

Jussi kurvailee Strynissä, ja kuvahan on otettu kuudes KESÄkuuta 08. Kuva: Matti Salminen

TIETYSTI kesähiihtokautta voi jatkaa myös pohjoisen vuorilla tai esimerkiksi Norjan jäätiköillä. Suomalaisten suosikki, myynnissä oleva Strynin kesähiihtokeskus tosin painii edelleen talousongelmien, omistajavaihdoksen ja huonon lumitalven kourissa ja kesähiihtokeskuksen avaaminen on ilmeisesti edelleen epävarmaa. Lumitilannekin on edellisiä vuosia heikommalla mallilla.

Galdhöpiggenin ja Folgefonnan kesähiihtokeskukset ainakin avaavat toukokuussa ja hissit pyörivät pitkälle kesään ja mahdollisesti syksyyn asti! Lisäksi Geirangerin ja Trollstigenin nurkilta kesälunta pitäisi löytyä perinteiseen malliin ainakin kesäkuun alkuun skinnattavaksi ja haikattavaksi.

Teksti Matti Salminen

Ape Majava ja Kaisa Härkönen metsälaskun mestareita

Thu, 08 Apr 2010 21:00:00 GMT

Ape Majava Tamokissa keväällä 2009. (Kuva: Arttu Muukkonen)

TAMOKISSA järjestettiin viime viikonloppuna metsälaskun MM-kisat. Kilpailupaikalta tihkuneiden tietojen mukaan miehissä voiton vei Arto "Ape" Majava ja naisissa Kaisa Härkönen.

Toisin kuin aiempina vuosina, kelit suosivat kilpailuita ilmeisen hyvin, sillä kisasuoritukset päästiin laskemaan hyvässä näkyvyydessä.

Ennakkotietojen mukaan metsälaskun maailmanmestarit selvitettiin kahdessa eri kilpailumuodossa. Ensin käytiin aikakilpailu, ja myöhemmin samana päivänä kilpailtiin vielä perinteisessä vapaalaskumittelössä.

Kilpailuista saa parhaan kuvan katsomalla Mikko Rapelin koostaman videon kisatapahtumista. Videon voi ladata Rapelin sivustolta eli täältä.

Pyhällä treenattiin vapaalaskua

Thu, 08 Apr 2010 21:00:00 GMT

Valmistautumista ja välineiden sovittelua Pyhällä Freeride Boot Campilla.

MITÄ tehdä silloin, kun on jalka on rikki, eikä voi vähään aikaan hiihdellä? No tietysti kammeta itsensä autoon ja lähteä haistelemaan Pyhätunturilla järjestetyn Freeride Boot Campin tunnelmia.

Freeride Boot Camp järjestettiin Pyhällä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna jo toista kertaa. Idean isä ja tapahtuman koordinaattori Janne-Juhani Haarma kertoo, että tapahtumaa oli ideoitu jo muutama vuosi, mutta viime talvena homma saatiin käyntiin.

Ajatus koulutusviikonlopusta sai alkunsa, kun Haarma kumppaneineen huomasi, että Suomessa järjestettävät vapaalaskutapahtumat ovat tähän mennessä olleet joko kilpailuja tai demoja, mutta tavalliselle harrastajalle tarjonta on vähäistä.

Ensimmäinen leiri järjestettiin nopealla aikataululla keväällä 2009, mutta Boot Camp keräsi heti noin 30 osallistujaa. Tänä talvena Boot Campia ehdittiin jo hieman mainostaakin. Paikalle lumiseen Pyhätunturiin tulikin jo 40 kurssilaista.

Boot Camp -kurssilaiset olivat viikonlopun ajan hyvissä käsissä. Tapahtumassa pääkouluttajina toimivat Eeva Mäkelä ja Jussi Muittari, jotka ovat toimineet ammattioppaina;Eeva heli- ja kissahiihto-oppaana Kanadassa ja Jussi Pohjois-Norjassa kiipeily- ja hiihtooppaana. Apuoppaina toimivat Kaitsu Lehtonen ja Sanna Kyllönen, jotka ovat kouluttautuneet Itävällassa.

MINULLE jäi näin ulkopuolisena tarkkailijana todella hyvä kuva Pyhän Freeride Boot Campista. Ohjelma oli aikataulutettu riittävän väljäksi. Kurssin ohjelma osui hyvin kohdeyleisöön, ja näytti siltä, että jokainen osallistuja sai varmasti tasonsa mukaista ohjausta ja tietoa.

Oli mukava huomata, että tapahtuma oli hinnoiteltu niin, että ainakaan kurssimaksusta ei osallistuminen jäänyt kiinni. 40 kurssilaista oli sopiva määrä osallistujia tällaiseen tapahtumaan. Janne-Juhani Haarman mukaan Boot Camp voi kasvattaa osallistujamääräänsä vielä jonkin verran, mutta tarkoitus on panostaa määrän sijasta laatuun ja pitää tapahtuma hyvin hallittavan kokoisena.

Lumitilanne oli leirin aikana hyvä, ja rinteiden vierestä löytyi pöllyteltävää.

MILTÄ Freeride Boot Camp vaikutti kurssilaisen näkökulmasta? Riikka Keskiaho osallistui kurssille telemark-suksilla. Hänellä on lajitaustana lumilautailu, mutta viime aikoina telemarkit ovat alkaneet kiinnostaa.
- Minulla ei ole hirveästi kokemusta takamaastossa laskemisesta, joten siinä mielessä kurssi oli kyllä hyödyllinen. Sain lisää varmuutta laskemiseeni ja tärkeää tietoa turvallisesta liikkumisesta.

Kouluttajia Keskiaho piti asiantuntevina ja kannustavina. Ryhmän henki niin kurssilaisten kuin kouluttajien kesken on ollut Riikasta hyvä ja välitön. Tietoa Campista hän kertoi saaneensa kaveriltaan, eli viidakkorumpu on edelleen toimiva markkinointikeino siinä missä muutkin ”virallisemmat” kanavat.

SEURAAVASSA Sanna Kyllösen kokoama paketti Pyhä Freeride Boot Campin workshopeista, eli mitä viikonlopun aikana itse asiassa tapahtui:

Kolmen päivän aikana campin ohjelmatarjontaan kuului eri workshoppeja offareilla liikkumiseen liittyen. Tarjolla oli lumiturvallisuutta, köysitoimintaa off piste -laskussa, hissioffarilaskua ja vaihteleviin maastoihin soveltuvan laskutekniikan opetusta rinteissä ja niiden vierustoissa. Lisäksi joka päivä järjestettiin koko päivän kestävä lasku- ja haikkausretki Pyhätunturin hiihtokeskusta ympäröiville tuntureille ammattioppaan johdolla.

1) Lumiturvallisuusharjoituksessa käytiin läpi pareittain piipparietsinnän perusteita, sondaamista ja lapiointia sekä suoritettiin lumivyöryskenaario, jossa ryhmänä etsittiin ”uhreja” lavastetulta vyöryalueelta. Suurin osa osallistujista oli ensikertalaisia lumivyöryvälineistön käytössä, mutta myös vanhempia konkareita osallistui harjoituksiin. Kyseisiä taitoja kun ei varmasti kenelläkään tule liikaa treenattua.

Etsinnät sujuivat ilman suurempia mutkia, mutta myös poikkeustapauksia tuli vastaan. Esimerkiksi piipparin lähetyssignaalia saattoi heikentää jokin este, kuten kivi tai muu vastaava, ja kahden haudatun piipparin ollessa vain parin-kolmen metrin päässä toisistaan, vastaanottava kappale ei välttämättä tunnistanut signaalien tulevan eri piippareistai. Muun muassa nämä esimerkit kertoivat, kuinka periaatteeltaan yksinkertaisessa lumivyöryuhrin etsinnässä voi kohdata hyvinkin hämmentäviä tilanteita.

2) Köysitoiminta off piste -laskussa järjestettiin Saunakurussa, ja osallistujia workshopissa oli sekä suksilla että laudalla. Kouluttaja Jussi Muittari demonstroi, kuinka laskija voi turvallisesti palomiestekniikkaa köydellä käyttäen käydä tarkastamassa vaikeasti saavutettavan laskupaikan lähdön ja esimerkiksi kokeilla lumipakan kestävyyttä. Harjoituksessa kokeiltiin myös kuinka tehdään body belay, jos sopivaa ja turvallista köyden ankkuripaikkaa ei löydy.

Kolmantena harjoituksena treenattiin erittäin jyrkän lähtöpaikan ylitystä laskeutumalla valjaiden avulla paikkaan, josta voi jatkaa jo sukset tai lauta jalassa. Jälleen osallistujat kokeilivat itse toimivimmat tavat kuljettaa laskuvälineensä ja sauvansa sekä muut toimintatavat köydellä varmistettaessa.

Ryhmässä oli eritasoisia osallistujia, joten kouluttaja myös informoi, kuinka löytää lisätietoa ja –taitoa esimerkiksi Kiipeilyliiton kursseilta. Painotus tässäkin workshopissa oli treenillä, treenillä ja vielä kerran treenillä. Asiat unohtuvat melkoisen nopeasti, jos niitä ei ennen tosipaikkaa ole hetkeen harjoiteltu.

Kakkosrastilla.

3) Laskutekniikkaharjoittelua höylättiin pääasiassa rinnealueilla. Kai Lehtonen opetti sekä telemarkeilla että alppisuksilla vaihtelevissa lumiolosuhteissa laskemisen saloja. Koulutus poikkesi perushiihtokoulusta juuri siinä, että katseet harjoittelussa oli suunnattu rinteiden ulkopuolelle kohdistetussa laskemisessa, jossa pätee hiukan eri lainalaisuudet kuin huolletuilla rinteillä.

4) Hissioffareilla laskettiin oppaan/opettajan johdolla Pyhän hiihtokeskuksen hissien läheisyydessä sijaitsevia helposti saavutettavia takamaastoja, muun muassa Aittokurua, Jackson Holea ja Tajukangasta. Opettajina toimineet Kai Lehtonen ja Jussi Muittari kertoivat ryhmässä laskemisen periaatteista, turvallisen reitin valinnasta, lumivyöryriskin arvioinnista ja laskutekniikasta.

Viikonlopun aikana lumiolosuhteet vaihtelivat reilustikin perjantain pikkulumisateesta lauantain täyden auringonpaisteen kautta sunnuntain kunnon dumppiin. Aloittelevillekin offarilaskijoille tuli siis varsin hyvä käsitys vapaalaskun vaihtelevuudesta, päättyen juuri siihen, mikä homman suola on!

5)

Koko päivän tunturiretkellä

kierrettiin kolmen eri tunturin kautta takamaastotunnelmaa fiilistelemässä, hikoilemassa ylämäissä, puuteria pöllyttämässä ja turvallisuusseikkoja oppimassa. Retki alkoi Pyhätunturin Kultakerolta ensimmäisellä laskulla ja pikkuskinnailulla/lumikenkäilyllä Karhunjuomalammelle. Matka jatkui Ukonhatun eli Kakkosen reunustan kautta ylös Noitatunturille eli Kolmoselle.

Takaisintulomatkalla teputeltiin vielä kerran Ukonhatulle, josta saatiin vielä mukavaa, harvapuista ja hyvälumista laskua alas isokurun portaiden lähistöön. Loppumatka hoituikin tasamaalykkimisellä Huttu-ukon alle tuolihissille. Ja mitäs retki olisikaan ilman Carlsberg-ravintolan afterskitä!

Päävastuuoppaana retkillä toimi Eeva Mäkelä, joka on kouluttautunut ja toiminut ammattioppaana muun muassa Kanadassa. Eevan ammattitaitoiset vinkit lumiturvallisuuden arvioinnista ja reitinvalinnasta antoivat osallistujille paljon ajateltavaa.

Sunnuntaina Jussi Muittarin toimiessa pääoppaana alppisuksilla ja allekirjoittaneen opastaessa lautaväkeä, olikin syytä jo vakavamminkin arvioida lumiturvallisuutta ja järkevintä reitinvalintaa, sillä lunta tuiskutti reippaanlaisesti ja näkyvyys oli heikohko. Retki päätettiin lyhentää sisältämään vain Ukonhatun huiputus ja kaksi laskua metsäiselle eteläseinälle.
Kuten arvata saattaa, tunturin paljas laki oli kovaa, lumidyynistä ja erittäin haastavaa laskea, mutta heti puurajan alkaessa se muuttui pelkäksi jiihaaksi!

Sanna Kyllönen nautiskelemassa Pyhän vapaalaskumahdollisuuksista.

Teksti Mika Fält ja Sanna Kyllönen, kuvat Junnu Laine

Pyhä Freeride Boot Campin järjestettiin yhteistyössä Headin, Helly Hansenin, Dalbellon, Pyhän ja Hotelli Pyhätunturin kanssa.

Jenkit: Solitude ja Brighton Utahissa

Thu, 08 Apr 2010 21:00:00 GMT

Janne Malinen telluilee Solituden Honeycomb Canyonissa.

SANOTAAN, että Yhdysvalloissa kaikki yritetään tehdä helpoksi ja mukavaksi. Solituden laskettelukeskuksessa, Utahin Big Cottonwood Canyonissa, offarihiihdosta on tehty erityisen helppoa. Honeycombin bäkkärialueella on paljon metsäisää ja kallioista vapaalaskumaastoa, jossa lumi pysyy pitkään kylmänä, koska keskus sijaitsee 2500 metrin korkeudella merenpinnasta.

Kun Honeycombissa on tykitellyt siivut alas, lasketaan offarihissille, joka vie laskijat ylös tavallisen keskuksen puolelle. Sieltä pääsee lykkimään takaisin Honeycombin pitkälle seinämälle, jossa voi tehdä poikkarin taas pari metriä pidemmälle ja tehdä uudet jäljet edellisten käännöstensä viereen.

Koska suurin osa laskijoista menee viereisen kanjonin Snowbirdiin ja Altaan, saa Solitudessa laskea yleensä omassa rauhassaan, mitä myös paikalliset arvostavat. Yhtenä pehmeän lumen täyteisenä laskupäivänä offareilla laski meidän lisäksemme viisi muuta suksijaa ja lautailijaa. Ei paha.

Honeycombin Return Lift -hissillä hissipojilla oli chilli meno.

Solituden keskusta.

Solituden rinteissä mahtuu tekemään käännöksiä.

SOLITUDE, ja toinen pieni utahilainen keskus, Brighton, sijaitsevat Big Cottonwood Canyonissa. Sieltä on näköyhteys Snowbirdiin ja Altaan. Isommat keskukset vetävät ruuhkat, vaikka alueella sataa suunnilleen saman verran vuosittain lunta. Pientä vastakkainasetteluakin voi keskusten välille rakennella, sillä Solitude sai alkunsa, kun Robert M. Barret, kaisvostoiminnalla rikastunut innokas laskija, oli hiihtelemässä Altassa. Hän halusi mennä vessaan, mutta häneltä estettiin pääsy sinne. Keskukset vastasivat itse jätteiden kuljettamisesta pois kanjonialueelta, joten wc:tkin oli varattu vain asiakkaille.

Barret julisti perustavansa oman hiihtokeskuksensa, ja pian hän ostikin kaiken liikenevän maan Altan lähettyviltä. Niin sai alkunsa Solitude, jonka ensimmäiset kaksi tuolihissiä avattiin 1957. Kyseisillä hisseillä pääsee edelleen laskemaan suurimmassa osassa Solituden etupuolta. Keskuksessa on edelleen hyvin rauhallinen tunnelma, koska jo Barrettin filosofiana oli, ettei Solitudea tungettaisi täyteen kauppoja ja markkinamenoa.

Brightonin hisseissä ei ole jonoja.

Brightonin lumi on kevyttä. Antti Leuku vauhdissa.

Janne Malinen Brightonin "bäkkärillä".

BRIGHTON on toinen Big Cottonwood Canyonin keskuksista, se sijaitsee aivan Canyonin perällä vajaan varttitunnin ajomatkan päässä Solitudesta. Brightonissa on vielä vanhan ajan tunnelmaa. Keskus on perustettu vuonna 1936, ja ainakin idyllinen lippuluukku puisine karmeineen vaikuttaa olevan samaa ikäluokkaa.

Hiihto Brightonissa on utahilaiseen tapaan metsäistä, kevytlumista ja lyhyehköä laskua. Brightonissa väitetään olevan Utahin parasta lunta, koska se sijaitsee aivan kanjonin yläosassa juuri sillä kohdalla, josta lumimyrskyt kulkevat kohti Snowbirdia ja Altaa. Tiedä siitä, mutta Brightoniin luvataan satavan yli 13 metriä lunta vuodessa.

Maisemia Brightonissa.

Marko Ikävalko Brightonin metsiköissä.

Brighton jakautuu kolmen päähissilinjan ja kolmen vuorenhuipun mukaan. Vasemmalle nousee Clayton Peak, jossa näytti olevan hyvää ja jyrkkää metsälaskua, jos uutta lunta vain on tarjolla. Keskellä keskusta seisoo Preston Peak, jonka molemmille puolille, sekä rinnealueelle että niin sanotulle bäkkärille, voi laskea. Keskuksen oikeassa laidassa aukeaa pieniä harjanteita, joille pääsee Milly Express -hissillä.

Sekä Brighton että Solitude ovat siten kiitollisia laskupaikkoja, että molemmista löytää hyviä laskuja ihan vain hissikarttaa tutkimalla ja hisseistä hyviä reittejä bongaillessa. Toisaalta kannattaa olla varovainen, sillä kallioisissa keskuksissa saattaa löytää itsensä helposti paikasta, josta ei pääse pois kuin reilulla hypyllä.

Antti Leuku valmiina pieneen loikkaan.

Solitude Mountain Resort
www.skisolitude.com

Pienehkö, mutta järkevästi rakennettu keskus. Hyvät ja jyrkät hoidetut rinteet, mukavia offareita.

Alin hissi 2 435 metriä
Toppi 3 059 metriä
Päivälipun hinta 62 dollaria eli noin 46 euroa

Erityistä
Solituden pääoffarialueelle on rakennettu hissi, jolla pääsee takaisin sivistyksen pariin.

Brighton Ski Resort
www.brightonresort.com

Pieni metsäinen keskus, paljon hyviä metsäisiä laskuja sekä rinnealueella että bäkkärillä.

Alin hissi 2 668 metriä
Toppi 3 280 metriä
Päivälipun hinta 58 dollaria eli noin 43 euroa

Erityistä
Brighton on ollut suosittu lomakohde jo 1850-luvulta asti, mutta talvisin siellä on hiihdelty vasta 1920-luvulta lähtien.

Teksti ja kuvat Arttu Muukkonen

Aiheeseen liittyviä artikkeleita:
2.4.2010: Jenkit: Utahin puuteripelikentät
2.4.2010: Jenkit: Vinkkejä Utahista kiinnostuneille
12.2.2010: Jenkit: Jackson Hole Wyomingissa
29.1.2010: Jenkit: Big Sky Montanassa

Kauden vapaalaskukisat ovat paketissa

Thu, 08 Apr 2010 21:00:00 GMT

Linjojen tsekkailua tankkauksen välillä Engadinissa.

PALJON kertyneitä kilometrejä auton matkamittariin, pitkiä päiviä keliä odotellessa ja yhdeksi isoksi perheeksi muodostunut yhteisö, joka kiertää kisapaikalta toiselle. Sitä on Freeride World Qualifier Tour.

FWQ on Freeride World Tourin "karsintasarja", johon kuuluu noin 15 eri osakilpailua ympäri maailmaa. FWQ-kisat järjestetään yleensä pienehköissä hiihtokeskuksissa, eivätkä palkintopotit aina päätä huimaa, mutta kisojen porkkanana on pääsylippu Freeride Word Tourin isoihin vapaalaskukilpailuihin, joissa palkinnotkin ovat aivan eri luokkaa.

FWQ:n eniten pisteitä keränneistä laskijoista pääsee FWT:lle kolme parasta miesten suksisarjasta, kaksi parasta miesten lautasarjasta ja naisten suksista sekä voittaja naisten lautasarjasta.

FWT:lle voi päästä myös muita reittejä pitkin. Jotkut FWQ-kisat ovat sisarkisoja FWT-kisoille. Itse pääsin tänä talvena Sochin kisaan, kun tulin toiseksi Röldal Freeridessa viime keväänä. Jokaisen sarjan voittanut sai villin kortin, mutta lautasarjan voittaja ei päässyt kisaamaan, joten mahdollisuus reissuun osui kohdalleni.

Engadinissa lähtöpaikalle laskeuduttiin köysillä kabiinista.

Kisaseinälle haikataan yleensä lähimmältä hissiasemalta. Laskijoita nousemassa lähtöpaikalle Fieberbrunnissa.

Niklas Hollsten rippaa Sloveniassa.

KARSINTAKIERTUEESTA on tullut parin viime vuoden aikana todella suosittu. Melkein jokaiseen kisaan on hakenut yli 300 laskijaa Euroopassa, Jenkeissä hieman vähemmän. Kisoihin otetaan mukaan noin 50-100 laskijaa per kisa. Toisin sanoen jo pelkästään kilpailemaan pääseminen alkaa olla nykyään vaikeaa. Pitää joko olla hyviä tuloksia aiemmista kilpailuista tai sitten tuntea oikeita henkilöitä – joskus tuntuu, että sitä reittiä pitkin kisoihin päästään melkein jo liian usein.

Kisoissa oli sinällään hauskaa. Vaikka farmariautoni mittariin kertyi talven aikana tuhansia kilometrejä kisojen perässä ajamisen vuoksi, ei se haitannut. On kiva nähdä uusia paikkoja ja tavata uusia ihmisiä. Osassa kisoistakin meni ihan hyvin, niin sai vähän bensarahoja takaisin.

Talven aikana kisakiertueorganisaatiosta ja kisoja kiertäneistä laskijoista ehti muodostua jo iso perhe – tosin ranskalaiset yrittivät aina tehdä jotain omia säätöjään, mutta muuten kaikki viihtyivät samassa jengissä.

Vapaalaskukisoihin kuuluu aina odottelua, koska säiden ja turvallisuuden kanssa on paljon tarkempaa kuin vaikkapa ratakisoissa. Ehkä ärsyttävintä oli, kun laskijat oli päästetty jo toppiin, mutta kelin takia siellä piti seisoskella useita tunteja. Fiilis ja keskittyminen ehtivät kadota siinä viimassa. Myös ensiapuhommat tulivat joskus aika hitaasti, vaikka niiden pitäisi toimia tehokkaasti, kun joku loukkaantuu.

Tänä talvena melkein kaikki aikani meni kisaamiseen ja kisapaikasta toiselle siirtymiseen, sillä kilpailin yhteensä kahdeksassa karsintasarjan kilpailussa ja kahdessa pääkiertueen kisassa. Aikaa jäi vähän ihan omalle laskemiselle ja kuvailulle, mutta kyllä olen ehtinyt laskeakin ihan kivasti ja toisaalta tuli nähtyä paljon eri paikkoja.

Oma kisakiertueeni päättyi harmittavasti kokonaiskilpailun kolmanteen sijaan - kaksi parasta pääsivät pääkiertueelle ensi talveksi.

Olin pitkään ykkösenä, mutta viimeisessä kisassa tulin viidenneksi. Jos olisin saanut 0,1 pistettä enemmän Engadinin kisassa aiemmin, olisin tullut kokonaiskilpailun toiseksi ja päässyt Freeride World Tourille. Eivät olleet marginaalit tänä talvena minun puolellani.

Jos ei neljä kakkossijaa, yksi nelostila ja yksi vitonen ei riitä World Tourille, niin toivottavasti irtoaisi edes yksi villi kortti johonkin osakilpailuun. Nyt on edessä jo ensi kauden pisteisiin mukaan otettavat kisat, kun suuntaamme porukalla Röldal Freerideen Norjaan. Huhujen mukaan eräs JJ Henttonenkin on kilpailijalistalla...

Chillailua kisaviikonlopun aikana.

Odottelu ja kisakokoukset olivat olennainen osa kisaviikonloppua.

Samoin kuin palkintojenjakotilaisuudet.

Kuten myös bilettäminen.

VIELÄ viime talvena suomalaisia ei hirveästi kiertänyt kisoja, mutta tänä talvena meitä on ollut sitäkin enemmän. Joissakin kisoissa on ollut jopa enemmän suomalaisia kuin ruotsalaisia, ja se on todella harvinaista näissä piireissä.

Tänä talvena ainakin lautasarjassa suomalaiset ovat pärjänneet hyvin. Mikaela Hollsten laski ensimmäiset FWQ-kisansa tänä talvena ja hän oli rankingissa paras suomalainen nainen, rankingissa sijalla 12. Hän voitti Jasna Adrenalin Slovakiassa, tuli kolmanneksi Mystic Experiencessa Italiassa ja Scott Czech Ridessa, joka kuuluu ensi kauden kilpailukalenteriin.

Toiseksi paras suomalaisnainen oli Kaisa Härkönen, joka voitti Mystic Experience -kisan. Heti Härkösen jälkeen rankingissa oli Hannamari Sarkkinen. Hänen paras sijoituksensa oli kolmas tila Freeride de Flainessa Ranskassa.

Suksipuolella tellulaskija Joonas Karhumaa näytti mallia alppilaskijoille siinä, miten offaria lasketaan. Joonaksen FWQ-rankingsijoitus oli kymmenes. Joonas saalisti muun muassa kolmannen sijan Freeride de Flainissa ja tuli toiseksi Mystic Experiencessa.

Miesten lautapuolella on vain ollut kaksi osallistujaa koko kauden aikana. Minä kiersin useampia kisoja, kun taas Juuso Nissinen osallistui FreerideBattleen Sloveniassa ja sijoittui hienosti neljänneksi.

Nyt Röldaliin!

Teksti ja kuvat Niklas Hollsten

Katso Hollstenin kakkossijaan johtanut finaalisuoritus Andorran Eldorado Freeridessa:

My finalrun in Eldorado Freeride, Andorra from Niklas Hollsten on Vimeo.

Nipwitzin kolmas episodi julki

Thu, 01 Apr 2010 21:00:00 GMT

SUOMALAISEN Nipwitz-projektin kolmas episodi on julkaistu. Viisiminuuttisessa lyhytelokuvassa lasketaan Itävallassa ja Suomessa. Nauhalle on tarttunut niin surkeaa keliä Alpeilta kuin hillittömiä voltteja autolla vedetyillä vauhdeilla.

Videolla esiintyvät muun muassa Okko Raitanen ja Matti Räty.

Kolmas episodi keräsi parissa päivässä yli kolmetuhatta katsojaa Vimeossa ja muissa julkaisukanavissa. Projektin ohjaaja ja kuvaaja Aarni Toiviainen oli suosiosta yllättynyt.
- Ilmeisesti katsojat ovat tykänneet kahdesta edellisestä jaksosta sen verran, että he ovat osanneet odottaa tätä jaksoa.

Nipwitzin urbaanit temput ja ennakkoluulottomat spotit ovat keränneet huomiota myös kansainvälisesti. Toiviaisen mukaan projektin tarkoituksena on ollutkin tehdä sellaista materiaalia, mitä ei ole aiemmin juurikaan näkynyt.

UUSIMMASSA jaksossa kuvausryhmä lähti 10 päiväksi Itävaltaan. Flachauwinkl ja St. Anton tulivat tutuiksi, vaikka kelit eivät olleetkaan kovin suosiollisia.
- Ensimmäisenä päivänä olosuhteet olivat vielä ihan ok, mutta sitten keli muuttui aika huonoksi. Vietimme lopulta paljon aikaa kämpillä katsellen leffoja Okon läppäriltä. Reissu oli kyllä muuten hauska, oli siistiä olla Okon, Matin ja Jussin kanssa reissaamassa.

Projektia toteutetaan talkoovoimin, mutta auttajia on riittänyt.
- Kolmannen jakson kuvauksissa on ollut monia loistavia tyyppejä auttamassa. Joko lapioimassa alastuloja aamuviiteen asti tai auttaneet majoituksien saamisessa, kun
olimme reissussa. Sydämelliset kiitokset teille kaikille.

NIPWITZIÄ on luvassa vielä kevään aikana yksi jakso, sillä huhtikuun ajan kuvaustiimi kiertää muun muassa Rukalla, Pyhällä ja Ylläksellä. Talven suorituksista kootaan syksyksi elokuva.

Katso Nipwitz episodi kolme:

Nipwitz episode 3 from Aarni Toiviainen on Vimeo.

Teksti Arttu Muukkonen

Aiheesta aiemmin ilmestyneitä artikkeleja:
12.3.2010: Kaksi yötä urbaanien vapaalaskijoiden perässä (Reportaasi kolmannen episodin kuvauksista Kuopiossa)

JENKIT: Utahin puuteripelikentät

Thu, 01 Apr 2010 21:00:00 GMT

Antti Leuku laskee Altassa.

KUN lähtee Utahiin, kannattaa omat odotukset asettaa vapaalaskun alalajeista freeriden puolelle, ei niinkään big mountainiin. Utahissa keskukset ovat Alppien massiiviin kohteisiin verrattuna pienehköjä, mutta ei missään nimessä tylsiä. Suomen keskuksista Alppeja voisi verrata ehkäpä Leviin, kun Utahin Snowbird ja Alta näyttäisivät eniten Pyhältä.

Utahin pääkaupungista, mormonikirkkojen ja -monumenttien täyttämästä Salt Lake Citystä, pääsee kolmessa vartissa Little Cottonwood Canyonin isoimpiin keskuksiin Snowbirdiin ja Altaan.

Snowbirdista ja Altasta puhutaan usein samassa lauseessa, koska hiihtokeskukset sijaitsevat aivan vierekkäin. Snowbird on kaksikosta vapaamielisempi ja isompi, siellä saavat laskea myös lautailijat. Alta on “skiers´ only resort”.

Syy lautailun kieltämiseen on todennäköisesti sekä perinteissä että taloudessa: osa yhdysvaltalaislaskettelijoista valitsee kohteensa sillä perusteella, ettei hissijonossa vaan tarvitse tuijotella lautailijoita. Ei ihme, että republikaaneilla on kova suosio Keski-Lännessä.

Janne Malinen Scotty´s Bowlin suunnalla Snowbirdissa.

SNOWBIRD on mukava keskus. Hiihtoalue jakautuu ala-asemalta katsottuna kahteen osaan. Oikealla on Gad Valleyn alue, jossa hiihdellään pääosin tuoli- ja ankkurihissien avulla hyviä metsäreittejä. Offarit ovat suht lyhyitä, mutta jyrkkiä, haastavia ja vauhdikkaita. Parhaille mestoille pääsee vajaan puolen tunnin haikkaamisella, mutta ilman hikoiluakin löytää hyviä rännejä.

Vasemmalle puolelle, eli Hidden Peakin huipulle, noustaan kabiinilla. Tällä Peruvian Gulchin alueella on jonkin verran eurooppalaistyylistä – termiä todella käytetään – laajaa kenttää, mutta pääasiassa laskulinjat löytyvät metsän siimeksestä ja kallioisilta rinteiltä.

Eurooppalaistyylistä tykitettävää löytyy esimerkiksi High Baldy Traversen alta. Myös suoraan kabiinilta takaisin ala-asemalle laskettaessa on vastassa hienoja harjanteita, luonnonpaippeja ja tiukkaa metsikköä. Kovimmat jätkät laskevat kuulemma koko mäen kerralla alas, mutta aivan siihen eivät ainakaan minun jalkani riittäneet.

Snowbirdissa järjestetään myös usein vapaalaskukilpailuita. Helpoiten kisatunnelmiin pääsee Chip´s Face -nimisellä rinteellä, joka on haastava vapaalaskuseinä. Usein Facea katsellaan tarkasti alapuolelta, joten olo on parhaimmillaan kuin numerolappu rinnassa.

Snowbird on Utahin suosituin keskus, ja sen huomaa myös paikallisten rippaajien määrästä. Monet paikat lasketaan nopeasti puhki, ja offareille vievien porttien aukeamista odotetaan toisinaan rehellisessä puuteripaniikissa. Tosin aivan parhaille paikoille emme muutaman viikon aikana päässeet, sillä aina Snowbirdissa käydessämme osa offareista oli suljettuna lumivyöryvaaran vuoksi.

Ski Patroller Josh Lambert ja puuteri/pelastuskoira Akila Snowbirdissa.

YHDYSVALLOISSA tavallisten laskijoiden lumiturvatietoisuudelta ei odoteta yhtä suuria kuin Alpeilla, joten laskettelu on huomattavasti Euroopan keskuksia rajoitetumpaa. Osansa on myös vastuukysymyksillä, sillä Yhdysvalloissa keskuksilla on enemmän vastuuta maillaan laskettelevista ihmisistä. Offareille saa mennä yleensä vain tiettyjen kulkuporttien kautta ja vain silloin, kun ne ovat auki.

Monet paikat aukeavat vasta, kun snow patrollerit ovat käyneet tarkistamassa lumen vakauden sekä testaamassa muutamalla isolla puuterikäännöksellä, että tietyt alueet voi avata yleisölle. Niinpä mielestämme parhaat pelipaikat jäivät testaamatta, koska portit olivat kiinni. Ehkä hyvä niin.

SEKÄ Snowbirdissa että Altassa on tilastojen mukaan hurja määrä laskettelurinteitä. Snowbirdissa eri “runeja” on 85, Altassa lukumäärä on mielenkiintoinen “116+”.

Hurja luku selittyy sillä, että Jenkeissä on tapana merkitä jokainen mahdollinen alaspäin menevä reitti omaksi laskukseen, vaikka Euroopassa samalla kohtaa rinnekarttaa olisi vain ylimalkainen katkoviiva. Jenkit myös nimeävät jokaisen mäen. Chad´s Run, Big Emma ja muut vanhat starat kulkevat reittien niminä mukana historiassa.

Toisaalta ahkera nimeäminen aiheuttaa joskus sekaannuksia.
- Samalla laskulla saattaa olla kolme eri nimeä. On se traditionaalisin, sitten paikallisten laskijoiden käyttämä, sekä turistien oma, joten jos onnettomuus tapahtuu jossain, on joskus todella vaikea saada selville, että missä mäessä apua odotetaan, kertoo Snowbirdissa työskentelevä ski patroller Josh Lambert.

Snowbird ja Alta sijaitsevat Little Cottonwood Canyon -nimisellä alueella. Vuorille johtavalta tieltä lähtee paljon randoreittejä, joten alueelta löytyy paljon puuhailtavaa innokkaille skinnaajillekin.

Alueeseen liittyy myös eräs mielenkiintoinen yksityiskohta. LCC:n alue ja rinteet ovat Salt Lake Cityn juomavesivarantojen pohja. Niinpä kuseskelua muualla kuin WC:ssä ei katsota hyvällä, ja lemmikkieläinten tuominen koko kanjonialueelle on kiellettyä.

Marko Ikävalko Altassa.

Offareille menijöitä muistutetaan Altassa useilla kylteillä, että siellä ollaan omalla vastuulla.

Utahissa kumottiin vastikään laki, joka kielsi alkoholin tarjoilun baareissa muille kuin baarien yksityisjäsenille. Yksityisjäseneksi pääsi täyttämällä lomakkeen, mutta nykyään ei tarvita edes sitä. Altan after ski -baariin pääsi tosin juomaan kokista ilman jäsenyyttä jo ennen lain muuttamista.

ALTASSA on hiihdetty jo 1930-luvulta asti, eikä ihme. Keskus levittyy kolmen eri vuoren harjanteille, ja laskettavaa löytää lähes joka puolelta. Lumisateen aikaan metsissä riittää paukuteltavaa.

Alta ja Snowbird sijaitsevat aivan vieri vieressä, joten iso osa Snowbirdin kuvailusta pätee myös Altassa. Alta on hieman matalampi keskus: korkeuseroa topista pohjalle kertyy noin 620 metriä, kun Snowbirdissa korkeuseroa on lähes kilometri.

Alta on hieman metsäisempi keskus, mutta haikkaamalla pääsee laskemaan myös isompia seiniä. Käytimme vierailumme aikana eniten Supreme- ja Collins-hissejä. Niiden ympäristöistä löytyi hyvää ja helposti saavutettavaa laskettavaa.

Snowbird Ski and Summer Resort
www.snowbird.com

Snowbird on Utahin tunnetuin hiihtokeskus. Paljon lyhyehköjä laskuja, jotka risteilevät metsissä ja kallioisilla alueilla. Vaikka keskus on suosittu, löytyy pehmeää lunta pitkään lumisateen jälkeen, jos vain jaksaa etsiä.

Kyläkorkeus 2 365 metriä
Toppi 3 353 metriä
Päivälipun hinta 72 dollari eli noin 53 euroa

Erityistä:
Ala-asemalle on rakennettu bränikkä pieni ostoskeskus, josta löytyy paljon varsinkin turistikrääsää.

Alta Ski Area
www.alta.com

Altan ala-asema sijaitsee 1,5 kilometriä Snowbirdistä Little Cottonwood Canyonia eteenpäin. Mukava keskus, jossa on hieman rauhallisempaa kuin Snowbirdissä. Altaan ei ole lautailijoilla asiaa.

Kyläkorkeus 2 600 metriä
Toppi 3 216 metriä
Päivälipun hinta 66 dollaria eli noin 49 euroa

Erityistä:
Alta levittäytyy laajalla alueelle. Niinpä aurinkorinteiden puolelta pääsee takaisin ala-asemalle pitkällä vaijerihissillä. Köydestä saa pitää kiinni useita minuutteja.

Teksti ja kuvat Arttu Muukkonen

Kirjoittaja vieraili Utahissa tammikuussa 2009.

Aiheeseen liittyviä artikkeleja:
2.4.2010: Jenkit: Vinkkejä Utahista kiinnostuneille
12.2.2010: Jenkit: Jackson Hole Wyomingissa
29.1.2010: Jenkit: Big Sky Montanassa

JENKIT: Vinkkejä Utahista kiinnostuneille

Thu, 01 Apr 2010 21:00:00 GMT

Maisema Brightonin hiihtokeskuksesta Utahissa.

1) Utahissa sijaitsee kahdeksan laskettelukeskusta. Freestylerit menevät höyläämään Park Cityn isoja paippeja ja parkkikokonaisuuksia, vapaalaskijat taas suosivat isoista keskuksista Snowbirdia ja Altaa, pienemmistä varsinkin Solitudea ja Brightonia.

2) Salt Lake City on hyvä paikka pitää tukikohta Utahin hiihtojen aikana. Vuokra-auto on helpoin tapa liikkua, eivätkä ne ole kalliita. Iso tila-auton ja citymaasturin yhdistelmä maksaa parilta viikolta muutaman satasen.

3) Hostellien sijaan kannattaa majoittua motelleissa, jotka ovat paremmin varusteltuja ja mukavampia. Lähes kaikissa motelleissa on iso kuumavesiallas, jossa on rentoa huljutella menemään laskupäivän päätteeksi. Langaton nettiyhteys löytyy motelleista lähes poikkeuksetta.

Jenkkiautoissa on tilaa.

Salt Lake Cityn kadut ovat erittäin leveitä. Suojatien molempiin päätyihin on jätetty punaisia lippuja, joita voi käyttää huomiolippuina, kun ylittää tien.

4) Uutta lunta ei sada joka yö, vaikka mainokset niin lupaavatkin. Satuimme paikalle korkeapaineen aikaan, eikä kolmeen viikkoon satanut hiutalettakaan kuuluisaa kuivaa Utahin lunta.

5) Parin päivän lentojen siirtämisellä pääsin nauttimaan puuterista. Tuore lumi oli kuivaa, koska lumisateet tulevat Utahin osavaltioon kaukaa mereltä. Niinpä sateet ehtivät menettää suurimman osan kosteudestaan, eikä Utahissa satavassa puuterissa ole kuin muutama prosentti vettä.

6) Salt Lake Cityn urheiluliikkeistä voi ostaa seuraavaa päivää varten hissilipun, jos tietää missä aikoo lasketella. Etukäteislipulla saa yleensä noin 10 dollarin alennuksen.

7) Palvelu on keskuksissa, kaupoissa ja lentokentillä erittäin ystävällistä.

Teksti ja kuvat Arttu Muukkonen

Aiheeseen liittyviä artikkeleja:
2.4.2010: JENKIT: Utahin puuteripelikentät

Kesällä mäkeen: vapaalasku ylävuoristossa

Thu, 15 Apr 2010 21:00:00 GMT

Pik Lenin.

KESÄLLÄ voi syödä jäätelöä ja nautiskella terassikeleistä, mutta Suomen suvi on tavallisesti parasta aikaa laskea isoja vuoria. Pohjoisella pallonpuoliskolla on kesällä enemmän valoa kuin talvella, eikä viimakaan ole välttämättä yhtä hyytävä kuin tammikuussa. Jos korkealle on mentävä, kannattaa sinne siis suunnata kesän aikana.

Seuraavassa vinkkejä ja huomioita tervehenkistä kesäistä harrastusta, eli ylävuoristohiihtoa varten.

ISOJEN mäkien hiihtoreissuilla kavereihin tutustuu perusteellisesti. Kun asutaan 3-4 viikkoa samassa teltassa, ei käydä suihkussa ja todistetaan muiden wc-käynnit lähietäisyydeltä, alkavat ystävät käydä läheisiksi. Tähän kun lisätään jatkuva väsymys, palelu ja hikoilu, ollaan ylävuoristorandon ytimessä. Kärvistelyä tajuttomissa maisemissa.

Antibakteerikäsitellyt alusvaatteet voi retkikuntatouhuissa unohtaa. Pik Leninille (7134 m) ostamani aluspaita toimi pari päivää, mutta lopulta superbakteerit veivät voiton. Haju oli sen verran tyrmäävä, että paita oli pakko haudata syvälle, kauas perusleiristä. Villaiset alusvaatteet toimivat paremmin.

Monojen kastumista voi ehkäistä tuplasukilla, joiden välissä on muovipussi. Jalat menevät ehkä hieman erikoiseen kuntoon, mutta mieluummin kurttuiset kuin paleltuneet varpaat.

Riku Lavia maisema-WC:ssä, kaksi metriä teltan ovesta. Lipkinin reitin 2. leiri (6100 m), Pik Lenin kesällä 2000.

ISOT vuoret tuppaavat sijaitsemaan syrjäisillä seuduilla. Pelastuspalveluiden varaan ei voi laskea, vaan kaikkien riskien suhteen on oltava omavarainen. Ylhäällä on varauduttava huonoimpiin mahdollisiin olosuhteisiin, ja railopelastuksen, lumivyöryturvallisuuden ja hätämajoituksen rakentamisen täytyy olla hanskassa.

Tietyt rutiinit on hyvä sopia. Leiripaikkojen sondaus railojen varalta, lumenluonti teltan päältä lumimyrskyn aikana, veden sulattelu ja radiopuhelinyhteydet perusleiriin on hyvä pitää ohjelmassa.

Kakkosleiri Pik Leninillä.

KORKEALLA hengitystiheys kasvaa, ja nestettä poistuu kehosta hengityksen mukana normaalia enemmän. Samalla nälän- ja janontunne vähenee, joten itsensä on pakotettava juomaan ja syömään. Nestettä on saatava koneeseen ainakin viisi litraa päivässä. Tämä tarkoittaa jatkuvaa lumensulattelua ja vessassa juoksemista, päivin öin.

On kypsää herätä keskellä yötä, pukea kaikki vaatteet ylleen ja ryömiä asioille lumihankeen, mutta se on tarpeen vuoristotaudin ehkäisemiseksi. Pissapullo helpottaa elämää.

Hiilihydraattipitoista ruokaa on vedettävä ja paljon. Maltodekstriinin ripottelu mausteeksi kaikkeen auttaa kivasti energiansaannissa. Sivuvaikutuksena tosin hiki alkaa haista aika mielenkiintoiselle.

Retkikuntamme kirgiisikokki, Mustagh Ata perusleiri kesällä 2002.

Teimme sen verran ylimääräistä ruokaa, että paimentolaisetkin saivat syödäkseen. Mustagh Ata.

VUORISTOTAUTIA ja muita yllätyksiä varten kannattaa ottaa edustava kokoelma lääkkeitä mukaan. Mustagh Atalla (7546 m) huolettomat venäläiset juoksivat kilpaa perusleiristä 1. leiriin, seurauksena aivoödeema yhdelle heistä. Venäläisillä ei ollut lääkkeitä mukanaan, joten silloinen lääketieteen opiskelija Juho Jalkanen sai kunnian murskata Diamoxeja ja työntää niitä tiedottoman venäläisen hanuriin. Onneksi paikalle osui sattumalta saksalainen lääkäriretkikunta, jolla oli paineistuspussi ja injektioneuloja mukanaan. Sergei pussiin ja lääkettä suoneen, jolloin mies elpyi.

Venäläisoppaan mielestä ukko olikin sitten saman tien kunnossa. Opas vetäisi pussin auki ja palautti Sergein sekunnissa noin 2000 metristä 5100 metriin ja takaisin tajuttomaksi. Tästä sekoilusta ja sitä seuranneesta pienestä painihetkestä huolimatta saimme Sergein takaisin pussiin ja myös pidettyä siellä. Potilas onnistuttiin kantamaan hengissä perusleiriin, josta hän pääsi ansaitulle sairaalareissulle.

Isot vuoret ovat kaukana Suomesta, huonon hygienian ja vieraiden bakteerikantojen maissa. Antibiootit voivatkin tulla tarpeeseen. Ne olisivat hoitaneet helposti esimerkiksi punataudin, jonka saimme tuliaisiksi sekä Pik Leniniltä että Mustagh Atalta. No, karisivatpahan kilot.

Tri. Juho Jalkanen vastaanotollaan. Mustagh Atan perusleiri.

KORKEALLA ei pidä sortua poikamaiseen hätäilyyn, vaan ylös edetään rauhallisesti. Leirit perustetaan ”camp high, sleep low” –menetelmällä: ylempi leiri käydään perustamassa ja lasketaan alempaan leiriin yöksi. Ylempänä yövytään vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.

Antti Kurola huiputusyrityksessään Pik Leninillä.

Korkealla voi iskeä välillä vähän huonompi keli. Sinkissä suunnistamista helpottaa, jos reitti on merkitty. Bambukepit, joiden päässä on jotain värikästä nauhaa, ovat halpa henkivakuutus.

Huolettomat venäläiset olivat Mustagh Atalla sitä mieltä, että merkitseminen on turhaa, eihän sitä kukaan jaksa. GPS toimii varmasti yhtä hyvin. Tästä kuningasideasta oli seurauksena yksi kuollut. Me pidimme päämme ja merkitsimme reittimme bambukepeillä, mutta venäläinen Dima, kolmen lapsen isä, katosi huipulla muutama sata metriä senhetkisen reittimme yläpuolella.

Ilkka Koskinen matkalla perustamaan 1. leiriä. Pik Lenin.

Juho Jalkanen nousemassa kakkosleiriin, Mustagh Ata.

LASKETTELU ylävuoristossa ei ole varsinaisesti vapaalaskun juhlaa, etenkään jos tavoitteena on vuoren huiputtaminen. Törmää noustaan ylös ja leirejä perustellaan 2-3 viikon ajan. Varsinaisen lasku on puolestaan kestoltaan tuntien luokkaa. Selässä on jättimäinen rinkka, koska leirit puretaan viimeisellä laskulla. Parhaat laskut saakin leirejä perustettaessa, jolloin alas tultaessa reppu on tyhjä.

Laskettelua hidastaa kantamusten lisäksi vähähappinen ympäristö. Jalka ei nouse välttämättä samaan malliin kuin lähempänä merenpintaa. Myös riskejä tulee välteltyä eri tavalla kuin hiihtokeskuksissa.

Mutta on se silti aika siistiä.

Antti Kurola laskemassa 1. leiristä perusleiriin, Pik Lenin.

Fakta:

Pik Lenin
Vuori Kirgisiassa.
Toppi: 7134 m, haikki perusleiristä (johon pääsee maasturilla) ABC:hen noin neljä tuntia.
Lipkinin reitillä Advanced Base camp jäätikön laidalla, 1. leiri noin 5 100, kakkonen 6 100, windy camp 6 800 metrissä.

Mustagh Ata
Vuori Kiinan uiguurialueella.
Toppi 7546 m, perusleiriin puolen päivän haikki tieltä (pääsee myös
kamelikyydillä jos maksaa vähän).
Perusleiri moreenilla, ykkönen noin 5 100, kakkonen noin 6000, kolmonen noin 6 500 metrissä.

Teksti ja kuvat Ilkka Uusitalo

Kirjoittaja on kiivennyt ja laskenut alas Elbrukselta, Mont Blancilta, Pik Leniniltä 6750 metristä, Mustagh Atalta vähän yli 7000 metristä sekä useilta pienemmiltä randomäiltä Alpeilla.

Hemsedal tarjoaa jokaiselle jotakin

Thu, 01 Apr 2010 21:00:00 GMT

Auringonnousu Hemsedalissa.

MEIDÄN tämänvuotinen Hemsedalin-reissumme alkoi tammikuun puolivälissä. Valitsimme ajankohdan edellisten vuosien hyvien kokemusten perusteella. Tarkoituksenamme oli randoilla ja laskea vähän hissioffareita. Päätöstä puolsi paikan eteläinen sijainti, lumen määrä ja etelän pakkasten keveys verrattuna pohjoiseen. Myös valoa riittää etelässä reilusti enemmän kuin pohjoisen kaamoksessa.

Reissuun lähdettiin neljän miehen pumpulla. Matka Hemsedaliin kulki pääosin autolla, niin kuin aina, eli neljä ukkoa Roomsteriin ja baanalle. En tiedä oliko se hyvä vaihtoehto, mutta köyhän on turha sitä miettiäkään. Ensin vain Ruotsinlaivalla Turku-Tukholma hii-o-hoi! Ja sitten vajaat 1000 kilometriä kohti Hemsedalia. Piece of cake…

Mökkejä voi löytyä yllättävänkin halvalla, etenkin jossei ole pakko sijoittua ihan baarin tai hissien viereen. Saunallisiakin mökkejä on löydettävissä alle sadalla eurolla per yö.

Janne Vornanen ja ahdas ja outo norjalainen sauna.

Janne ja Pekka laskuvalmisteluissa Haraholmin topin tuntumassa.

Majoituksen varasimme tällä kertaa Hemsedalin vieressä sijaitsevan pienen hiihtokeskuksen, Solheisenin juurelta. Osoite olikin oiva laskemista ajatellen. Hyvät laskumestat lähellä ja Hemsedalin yöelämän houkutukset kaukana. Laskimme suurimman osan reissustamme Solheisenin lähistön offareilla vaihtelevan lumisessa säässä. Toimivaksi kaavaksi osoittautui esimerkiksi hissinousu Solheisenillä ja siitä toppiin asti skineillä.

Viikonloput Solheisenissä saimme laskea melkein keskenämme. Kaikki norskit olivat Hemsedalissa reilun kymmenen kilometrin päässä poustailemassa puhkilasketuilla hissioffareilla ja jonoissa tai ryystämässä kahdkesan euron tuoppeja. Tällä retkellä itse Hemsedalissa tuli hissillä laskettua vain kaksi päivää, hienoja metsäraneja toisensa jälkeen.

Svarthettan kaunista luontoa ja hyvää lunta.

PARINKYMMENEN kilometrin säteelllä alueelta löytyy monipuolista laskettavaa. Metsäpuuteria ja avoimempaa seinää, jyrkkää ja loivaa, helppoa ja haastavampaakin. Hemsen seutu todella tarjoaa jokaiselle jotakin, parkki ja rinteet ovat huipputasoa, ja offarimahdollisuudet ovat hyvin monipuoliset.

Kaikennäköiseen opettelumeininkiinkin ja itsensä pelotteluun on kaikkea tarjolla, löytyy droppeja, kuruja ja rännejä kaikille taitotasoille. Korkeuseroa rinteillä ja vuorenseinillä kertyy 500 - 1000 metriä.

Omin päin seikkaillessa Topturer i Hemsedal -opaskirjasta on paljon apua. Hemsedalissa toimii SkiPatrol, jonka edustajilta voi kysyä neuvoja hyvistä ja turvallisista reiteistä. Lumivyörytilannetta seurataan ja siitä tiedotetaan näkyvästi.

Artikkelin kirjoittaja Svarthettalla laskulinjaa valitsemassa. (Kuva: Pekka Kauranen)

Ei aamuruuhkia Mörekvandalenissa.

Rinnetarjonta, tai oikeammin pieni osa pelimestoista. (Rinnekartta: www.Hemsedal.com)

Hemsedalenin keskuksesta eli "Skandinaavien Alpeilta" löytyy vaikka mitä. Ravintoloita, yökerhoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyy yllin kyllin niitä kaipaavalle. Tosin silloin pitää olla lompakko kohdillaan, koska Norjan hintataso on tunnetusti kova. Afterski-oluet tulevat rinneravintolassa kalliiksi.

Hiihtokeskuksesta löytyy maailmanluokan parkki ja paljon hissioffaria. Vaikeustasoskaala on laaja, löytyy niin helppoa kuin vaativampaakin pätkää. Hemsedalissa käydäänkin vuosittain jo legendaariseksi tullut Hemsedal Freeride -kilpailu, joka on yksi Norjan kuudesta vapaalaskucupin kisasta.

Gummiskogenin metsäpätkää.

Hemsedal on myös tunnettu teknisestä metsälaskusta. Yksi metsälaskuklassikko on keskuksesta löytyvä ja ehkä myös Pohjoismaiden kuuluisin hissioffari "Gummiskogen" eli "Kumipuumetsä". Metsälajitkin vaihtelevat järeästä kuusikosta tiheämpään koivurisukkoon ja kaikkeen siltä väliltä.

Viikonloppuisin Hemsedalissa meno kiihtyy usein vauhdikkaaksi, koska sekä Oslosta että Bergenistä pääsee nopeasti keskukseen. Legendaarinen Hemsedal Cafe on kerännyt mainetta ympäri Eurooppaa.

Hemsedalissa pyörii myös paljon pro-laskijoita hyvien hissioffareiden, vapaalaskumahdollisuuksien ja parkin takia. Vakionaamoja ovat muun muassa David Underland, Mads Johnson ja tietenkin Norjan oma legenda, partasuinen lumilautalegenda Tommen.

Aurinko-skinnailua jossakin Mörekvandalenissa.

Pekka ikuistaa maisemaa Svarthettalla. Hieno päivä.

Pekka Kauranen pöllyttää Svarthettalla. (Kuva: Teemu Pesonen)

Svarthetta on laskettu ja miehet yhtä hymyä! Kiitos jätkät reissusta!

Fakta

Hemsedal
www.hemsedal.com

Hemsedal on yksi Norjan isoista hiihtokeskuksista. Kansainvälisen Skistar-firman pyörittämä paikka sijaitsee Oslon ja Bergenin puolivälissä hieman noin 800 kilometriä Tukholmasta.

Toppi 1493
Ala-asema 686
Hissejä on 24
Rinteitä 48
Päivälipun hinta 355 kruunua eli noin 44 euroa
Kausi alkaa marraskuussa ja jatkuu huhtikuuhun asti.

Teksti ja kuvat Juha Tolvanen

Thovex ja de Le Rue FWT-kiertueen mestareita

Thu, 25 Mar 2010 22:00:00 GMT

Freeride World Tourin kokonaiskilpailun voittaja Candide Thovex. (Kuva: Verbier Xtreme / C. Margot)

FREERIDE World Tourin päätösosakilpailu, Verbier Xtreme, kilpailtiin kahdessa osassa viime viikon lauantaina ja kuluneen viikon tiistaina. Alunperin kilpailun piti olla yksipäiväinen, mutta lauantaina ehdittiin kilpailla vain naisten suksi- ja lautasarja ennen kuin kilpailu keskeytettiin heikkenevän näkyvyyden vuoksi.

Naisten suksisarjassa osakilpailun voittoon laski Norjan Ane Enderud, joka voitti myös kokonaiskilpailun jo toista kertaa peräkkäin. Lautasarjan voitti Shannan Yates, mutta toiseksi tullut Aline Bock hanskasi kokonaiskilpailun sijoittumalla kolmessa parhaassa kilpailussaan kaikissa toiseksi. Suksisarjassa Enderudin sarja oli 1-2-1.

Suksisarjan villikorttilainen, yhdysvaltalainen alppispesialisti Julia Mancuso laski vakuuttavasti. Hänen laskulinjansa oli hyvin valittu ja ottipa Mancuso linjalleen myös dropin, jonka hän selvitti aivan kuten syöksylaskuspesialistin kuuluukin.

Col De Gentianesin jäätiköllä oli kisakatsomo. (Kuva: Verbier Xtreme / C. Margot)

Xavier de Le Rue. (Kuva: Verbier Xtreme / C. Margot)

KILPAILUA jatkettiin muutaman päivän hengähdystauon jälkeen tiistaina. Silloin vuorossa olivat miehet.

Miesten lautasarjassa osakilpailuvoiton ja koko sarjan vei taas Ranskan Xavier de Le Rue, joka laski aivan uuden linjan hurjan kokoisella dropilla. Kyseistä laskulinjaa ei kukaan ollut laskenut aiemmin. Xavierin saldo oli vaikuttava 1-1-1.
- Olin katsellut sitä reittiä jo muutaman päivän ajan. Pidän kilpailemisesta juuri siksi, että kisoissa saa siirrettyä rajojaan kauemmas. Olisin voinut laskea jonkin helpomman linjan ja varmistaa sillä voittoni, mutta halusin tehdä jotain uutta, jotta voisin olla tyytyväinen suoritukseeni, de Le Rue sanoi kilpailun jälkeen.

Suksisarjassa Xtremen ykkönen oli Kaj Zackrisson, joka laski tyylilleen uskollisesti vauhdikkaasti topista alas asti. Arsenaaliin kuului myös kaksi isoa droppia käytännössä täydellisillä alastuloilla.

Miesten suksisarjan kokonaiskilpailun voitti ehkä hieman yllättäen paremmin hyppyreiden ja reilien maailmasta tuttu Ranskan Candide Thovex. Mies pääsi mukaan kiertueelle villillä kortilla, mutta hän laski kokeneiden vapaalaskijoiden seassa ehkäpä kaikkien yllätykseksi erittäin hyvin. Ainoastaan Squaw Valleyn kisan 17. sija oli pieni kauneusvirhe sarjassa, mutta koska lopputuloksissa otetaan huomioon vain kolmen parhaan osakilpailun tulos, keräsi Candide eniten pisteitä sijoittumalla kerran ensimmäiseksi, kerran toiseksi ja kerran kolmanneksi.

Miesten sarja oli kaiken kaikkiaan hyvin tasainen, sillä kokonaiskilpailussa toiseksi sijoittunut Zackrisson (5-2-1)ja kolmanneksi laskenut Henrik Windstedt (3-1-3) saivat yhtä paljon pisteitä.

Zackrissonin voittolasku:

Xavier de Le Ruen voittolasku:

Ane Enderudin voittolasku:

Shannan Yatesin voittolasku:

Katso muita laskuja FWT:n Youtube-sivulta. Sivustolta löytyy myös 15 Years of Extreme Verbier -juhlakooste, jossa vilahtaa myös vuoden 1999 kohdalla monelle tuttu Jarkko Henttonen. Kannattaa katsoa.

Teksti Arttu Muukkonen

Oma suksimerkki vaatii kovaa päätä

Thu, 25 Mar 2010 22:00:00 GMT

Tony McWilliam poseeraa tavanomaisessa verbierläisessä hississä. (Kuva: Arttu Muukkonen)

Miltäköhän tuntuu, kun on suunnitellut oman suksimalliston valmiiksi, laskenut mitat, suunnitellut muodot, tehnyt suksien grafiikat ja uskoo, että tänä vuonna oma aloitteleva suksimerkki vihdoin lyö läpi, mutta sitten huomaakin, ettei suksia saada ulos markkinoille, koska suksia valmistava tehdas palaa?

Vastausta voi kysyä Verbierissä asuvalta Tony McWilliamilta. Australialaismiehelle kävi juuri niin muutama vuosi sitten, kun Faction Skis oli vihdoin saamassa jalansijaa alkuvaikeuksien jälkeen.
- Jos aina vaan tekee, niin kyllä lopulta pääsee eteenpäin. Palaminen ei ollut ainoa ongelma. Kerran tehdas, jonka piti tehdä meidän suksemme, lopetti aivan yllättäen. Kaikenlaista sattuu, mutta kyllä ongelmista aina selviää, McWilliam sanoo.

Tapasin McWilliamin ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten Verbierissä. Silloin Faction Skis oli jo olemassa, mutta suksien tuotannon kanssa oli ongelmia. Pienen yrittäjän ei ole helppoa löytää luotettavaa toimittajaa.
- Koska ei ole varaa perustaa omaa tehdasta, pitää vaan sitkeästi kokeilla ja epäonnistumisen jälkeen yrittää taas etsiä uusi tehdas.

Ensitapaamisemme jälkeen käytännössä kaikki on muuttunut. Nykyisin Faction Skisillä on hyvä luotettava tehdas yhtiöllä on pieni toimisto Verbierin yläluokan suosimalla asuinalueella Le Hameaussa, sijoittajilta on saatu rahaa sisään ja firmassa on McWilliamin lisäksi muitakin vakituisia työntekijöitä.

Kuluvalla kaudella Faction Skisiä myydään useissa maissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kun aikanaan ensimmäinen erä suksia tarkoitti 40 paria liian löysiä lankkuja, valmistetaan tänä vuonna läskejä twinejä jo 2 000 paria. Ei sillä, suosituimpia suksia ei jää liikaa varastoon.
- Toisinaan huomaan, että omat suksenikin ovat hävinneet johonkin. Työntekijät ottavat suksia testattavakseen, tiimiläiset vaihtavat kamoja ja monet kaverit haluavat myös “testata” suksia, McWilliam nauraa.

Yhdysvaltalainen Kristi Leskinen on nykyisin Faction Skisin nimekkäin laskija. Vapaalaskun puolelta myös Miriam Jaeger saattaa olla tuttu Faction-nimi. (Kuva: Nick Rice)

Jonas Delogne on kanadalaislaskija, joka asuu talvet Verbierissä. (Kuva: Tero Repo)

Hannu Kukkonen (kuvassa) ja Arska Saarimäki kuuluvat Faction Skisin suomalaisedustukseen. (Kuva: Arttu Muukkonen)

TONY MCWILLIAM valmistui muotoilijaksi 1990-luvun puolivälissä. Oman alan töitä ei ollut Australiassa juuri tarjolla, joten McWilliam lähti laskettelemaan Australian Blue Mountainsille.

Koska laskeminen oli mukavaa, oli luontevaa, että McWilliam lähti isompien mäkien perässä Eurooppaan, varsinkin kun lama osui 1990-luvun lopulla Australiaan. Ensimmäisen talven kohteeksi valikoitui sattumalta Ranskan Les Deux Alpes, tunnettu bilepaikka.
- Luulin, että kyseessä on jokin mukava pieni kyläpahanen, mutta sehän olikin sellainen Las Vegas!

McWilliam viihtyi Euroopassa hyvin. Löytyi lontoolainen tyttöystävä, jonka kanssa hän vietti kolme talvea Les Arcs´ssa. Laskemisen ohella McWilliam teki suunnittelutöitä. Kun parisuhdestatus muuttui, tuli kylästä liian ahdas heille molemmille. Pari McWilliamin kaveria asui Verbierissä, joten hän lähti Sveitsiin.

Mutta miten muotoilijasta tulee suksimoguli? McWilliamin mielestä se on luonnollista.
- Muotoilijoille on luontevaa katsella ympärilleen ja miettiä, miten asiat voisi tehdä paremmin. Kun läskejä suksia alkoi tulla markkinoille, niistä puuttui aina se jokin. Niinpä ajattelin, että haluaisin tehdä täydellisen puuterisuksen.

McWilliamin filosofiana on tehdä suksi, joka on hyvä kaikkialla.
- Eihän kenelläkään oikealla laskijalla ole varaa ostaa kaksia eri suksia. Yksien pitää riittää. Silloin niiden pitää toimia.

McWilliamin mielestä täydellinen puuterisuksi on vajaat 190 senttiä pitkä, siinä on hieman rockeria, se on noin 112 millimetriä leveä vyötäröltä ja sillä on mukava laskea. Lisäksi se kestää hyvin vauhtia. Joko kuluvan kauden mallistossa tällainen täydellinen suksi on?
- Ei vielä, mutta ensi talven 183 3.Zero Rocker alkaa olla jo täydellinen, olen siitä aika varma.

Faction Skis alkoi kannattaa myös taloudellisesti pari vuotta sitten. Suksia alkoi näkyä hiljalleen myös muiden kuin vain omien kavereiden jaloissa.
- Muistan, kun näin sukset tuntemattomalla tyypillä ensimmäistä kertaa hissijonossa. Olihan se siistiä, ja on edelleen. On hienoa, että joku haluaa käyttää meidän tekemiämme suksia.

Beanie Milne Home laskee switchinä Verbierissä. (Kuva: Camilla Stoddart)

Mark Dvorak Mt. Bachelorin parkissa. (Kuva: Brian Becker)

EUROOPASSA on nykyisin paljon pieniä, itsenäisiä suksimerkkejä. Faction Skis on yksi isoimmista. Vaikka kymmenientuhansien suksiparien myyminen olisi McWilliamin mielestä mukavaa, on pienen suksimerkin helpompi muodostaa suora suhde kuluttajiin.
- Harvoin jonkin ison suksimerkin suunnittelijan kanssa pääsee suoraan keskustelemaan suksien ominaisuuksista. Yritäpä kysyä Atomicilta tai Salomonilta syitä suksen sivuleikkaukseen tai kääntösäteeseen, niin todennäköisesti vastausta ei kuulu.

- Vaikka meillä on maahantuojia ja kauppiaita monessa maassa, tulee meille paljon palautetta ja kyselyitä sekä sähköpostitse että suoraan rinteessä. Olen ylpeä siitä, että me vastaamme kaikille kyselijöille.
- Kun olemme lähempänä suksen loppukäyttäjää, saamme enemmän palautetta, ja voimme kehittää suksia enemmän vastaamaan kuluttajien toiveita. Uskon, että siinä on pienen brändin vahvuus.

McWilliamin mukaan pienet suksimerkit pitävät pikemminkin yhtä kuin kilpailevat verissäpäin toisiaan vastaan. Jokaisella suksimerkillä on oma eri myyntivalttinsa, joten pienet voivat toimia hyvin yhdessä.
- Suhteemme muiden pienten merkkien kanssa on toverillinen (“sense of camaraderie”). Mitä enemmän on erilaista tarjontaa, sitä kovempaa on kilpailu, ja sitä parempia tuotteita kuluttajat voivat lopulta ostaa – sama koskee sekä isoja että pieniä suksimerkkejä.

- Tosin on ollut todella kiinnostavaa nähdä tämän talven isoilla messuilla isojen suksimerkkien uutuussuksia, jotka ovat designiltaan ja konseptiltaan hyvin samankaltaisia kuin meidän suksemme ovat olleet jo pari vuotta. Onneksi olemme pieni firma, ja voimme toimia nopeammin kuin isot yhtiöt. Ja tietenkin on mahtavaa huomata, että isot yritykset ovat panneet merkille, mitä pienet indie-merkit tekevät.

VAIKKA suksifirma vie suurimman osan McWilliamin ajasta, ehtii hän tehdä myös paljon muuta - kuten lasketella.
- Jos keli on älyttömän hyvä, aina voi lähteä muutamaksi tunniksi laskemaan. Siitähän tässä on kuitenkin kyse.

McWilliam tekee myös paljon erilaisia suunnittelutöitä Verbierissä. Jos kävelee Verbierin pääkatuja, näkyy monen ravintolan ja liikkeen kyltissä hänen kädenjälkensä. Aussi ehtii myös soittaa Dicktatorsissa, Verbierin paikallisista koostuvassa suositussa bilebändissä. Seuraavaksi McWilliam suunnittelee tekevänsä vaatemalliston.
- Suksien grafiikoiden ja mallien suunnitteluun menee vain osa vuodesta, ehdin tehdä siis muitakin projekteja. Pidän uuden luomisesta.

ENTÄ mitkä ovat kolme vinkkiä omasta suksimerkistä haaveilevalle yrittäjän alulle?
- Etsi enemmän rahaa kuin ikinä uskot tarvitsevasi. No ei, ala vain tehdä omia suksiasi, maalaa ne itse, ole itsevarma ja itsepäinen, usko itseesi. Pidä hyvät välit vanhempiisi sekä valmistaudu siihen, että menet takaisin hanttihommiin, jotka olit jättänyt taaksesi. Ei siinä siis kovin huonosti voi käydä.

Teksti Arttu Muukkonen

FACTION TARKOITTAA VÄHEMMISTÖÄ

TONY McWilliam kertoo, että Faction Skisin nimi vain pamahti hänen mieleensä yhtenä tavallisena päivänä, “kuten kaikki loistavat ideat yleensä tulevat”.
- Faction tarkoittaa “pientä ryhmää, joka toimii isomman ryhmän sisällä tai sen vastapuolella”. Vuosien ajan suksia ei voinut ostaa kuin isoilta yrityksiltä, jotka ostivat toisiaan ristiin, ja tilanne vaikutti jatkuvasti heikentyvän.

McWilliams halusi luoda suksimerkin ja ajatuksen siitä, että suksia voidaan valmistaa myös laskijoiden tarpeiden pohjalta, eikä pelkästään siksi, että tietty markkinasegmentti on vielä ison firman portfoliossa täyttämättä.
- Me suunnittelemme jokaisen pienen yksityiskohdan suksissamme, lähdemme lähes joka päivä suoraan toimistomme ovelta suoraan mäkiin, jotka ovat yhdet parhaista ja vaihtelevimmista Alpeilla. Suksiemme laatu ja mallistomme heijastelee juuri sitä, McWilliam sanoo.

Aikamoinen mainosmies on vanhasta hiihtopummistakin kuoriutunut.

Teksti Arttu Muukkonen

Faction Skis -suksia ei voi vielä ostaa Suomesta, mutta nettikauppa toimii osoitteessa www.factionskis.com.

Blogeissa päivityksiä Alpeilta ja Japanista

Thu, 18 Mar 2010 22:00:00 GMT

VAPAALASKU.COMIN blogisivulla tulee uusia postauksia tasaiseen tahtiin.

Tuorein postaus on keskiviikolta Japanin Hakubasta, jossa Ville Eskonen on viettämässä talvea. Puuterit alkavat olla Japanissa jo taaksejäänyttä arkea, mutta Hakuban seinät alkavat olla firnilunta täynnä. Myös onsen-kylpylöissä on viihdytty, selviää osoitteessa lumilla.vuodatus.net.

Sellaista laskettelua Jaappanissa. (Kuva: Ville Eskonen)

VERBIERISSÄ odotellaan uutta lunta, mutta pojat ovatkin lähteneet käymään välillä muun muassa Italiassa jäätelöllä ja illallisella, selviää Antti Leukun blogista Sveitsin Verbieristä. Lumisateiden pitäisi alkaa huhujen mukaan ensi viikolla, joten ehkä puuterikuvia on tulossa vielä myöhemmin lisää.

Italian gelataa. Punaisissa blogin isäntä Antti Leuku.

Leukun erittäin letkeää kerrontaa on luettavissa osoitteessa antinalamaki.blogspot.com.

Voit lukea myös muita blogeja, kuten Antti Värtön tarinoita Chamonix´sta, blogisivustoltamme.

Teksti Vapaalasku.com

Eka kerta: Offarikamoihin totuttelua

Thu, 18 Mar 2010 22:00:00 GMT

Nousukarvojen ihmettelyä, ennen ensimmäistä nousua. Kyllähän tämä kotona sujuu tasaisella maalla, mutta mitä tapahtuu, kun olosuhteisiin lisätään vähän tuulta, märkää lunta ja jyrkkyyttä?

LASKIN ensimmäiset kaksi offarireissuani 90-luvun loppupuolen tikuilla. Tarpeeksi pitkillä suksilla pysyi juuri ja juuri pinnalla, mutta muistoksi näistä ajoista jäi vaistomainen takakenoon hakeutuminen ja kääntämisen vaikeus pehmeässä lumessa. Jos lumi oli hiukankin kovettunut pinnalta, homma muuttui melkoiseksi räpeltämiseksi.

Kun pari kaveriani hankki itselleen vapaalaskusukset, alkoi myös omassa mielessäni pyöriä ajatus laskukaluston uusimisesta. Suksien lisäksi aloitteleva vapaalaskija saa totutella moneen muuhunkin uuteen varusteeseen.

SUKSET
Vaihtoehtoja miettiessäni päätin hankkia sukset, joilla pärjäisi mahdollisimman monipuolisesti rinteiden ulkopuolella. Alussa jännäilin isojen suksien kömpelyyttä ja katselin kauhistuneena suurista kääntösäteistä kertovia numeroita, toisaalta halusin selvästi vanhoista poikkeavat sukset.

Päädyin K2:n Coombiin, joihin ruuvattiin siteiksi Markerin Duket. Olin mielestäni löytänyt parhaan markkinoilla olevan paketin omaan käyttötarkoitukseeni: tarpeeksi leveyttä puuteriin, tarpeeksi muotoa kovempaan lumeen ja kohtuullisen kevyet kokonaisuus. Vielä kun hostellimme kausilaskijatkin suuntasivat yhdistelmää kohtaan hyväksyviä katseita ja rohkaisevia kommentteja, olin täynnä intoa päästä kokeilemaan suksia tositoimissa.

Vaikka entisiin verrattuna kumpaankin sukseen tuli leveyttä kolme ja pituuttakin viitisen senttiä lisää, en kokenut missään vaiheessa suksia kömpelöiksi. Kuruissa kikkailtaessa hivenen lyhyempi suksi olisi ollut varmaan näppärämpi, mutta metsäpätkilläkään pituudesta ei ollut pahempaa haittaa. Päinvastoin, pituus toi lisää varmuutta, kun ei tarvinnut koko ajan nojata taakse peläten, että kärjet haukkaavat lumen sisään.

Suksen levenemisestä ei ollut kuin iloa. Kun suksi kelluu kunnolla lumen pinnalla, meno on vakaampaa. Myös pelko leveiden suksien kolisemisesta toisiaan vasten osoittautui turhaksi. Myös tähän on syynä kapeita suksia tasaisempi tuntuma lumeen. Viikon jälkeen lahkeen reunasta löytyi kuitenkin muutama uusi naarmu muistuttamassa lisäsenteistä kantissa.

SITEET
Siteissä tärkeintä oli niiden monikäyttöisyys. Olen ollut tyytyväinen Dukeihin. Niillä voi painella vähän uskaliaammistakin dropeista, eikä mäen nouseminenkaan ole hankalaa. Vaikka sidettä ei parhaaksi randokäyttöön kehutakaan, ei ainakaan itselläni ollut nousujen kanssa vaikeuksia. Siteen asennon sai muutettua vaikka rukkaset kädessä, eikä lumi tukkinut siteen uria, vaikka jotkut olivat siitä foorumeilla pelotelleet.

Jäätikkötouhuissa.

MONOT
Vanhoista monoista oli solki hajonnut, joten laskin Hirvensalon vuokraamon valikoimistaan poistamilla ylijäämämonoilla. Monot eivät tietenkään istuneet täydellisesti, mutta riittivät vallan mainiosti, ja rintaa lämmitti myös dyykattujen monojen ekologisuus ja säästynyt raha. Uusien suksien ja siteiden ominaisuudet välittyivät tarpeeksi hyvin sunnuntailaskijan jalkaan. Uudet monot eivät todellakaan siis ole pakollinen investointi siirryttäessä rinteeltä umpihankeen, varsinkin, jos kaapista löytyy jo hyvä tuttu monopari.

TREKKERIT
Kaverin puhinaa takanani kuunnellessani olin joka suksenliu’ulla tyytyväisempi randositeisiini. (Myös Hellbenteillä taisi olla osansa rankassa nousussa…) Trekkerit ovat oiva valinta, jos omistaa valmiiksi hyvät alppisiteet tai haluaa välillä käyttää vuokrasuksia eikä aio kauaksi hissien lähistöltä, mutta uusia siteitä hankittaessa valintani kallistuisi edelleen randositeisiin.

Duket maksoivat itsensä takaisin ainakin minun kohdallani kevyempänä reppuna, vähäisempänä säätämisenä ja rennompana hiihtona ilman, että piti karsia rinneominaisuuksista.

NOUSUKARVAT
Varsinkin ensimmäisille nousuille riittää vallan mainiosti huonompi karva. Omat vuokrakarvani olivat toista senttiä liian kapeat ja liima oli kulunut lähes kokonaan pois pohjista, mutta ne ajoivat asiansa aloittelijalle helpoissa lumiolosuhteissa.

Karvojen kanssa nouseminen vaatii kuitenkin perinteiseen hiihtelyyn tottuneelta vähän opettelua. Nousukarvojen kanssa ei pääse potkaisemaan suksella vauhtia murtomaahiihdon malliin, vaan hiihto tapahtuu lykkäämällä suksea monon kärjellä eteenpäin. Tekniikan tajuaminen vie aikansa, mutta ei ole loppujen lopuksi ole tavallista hiihtoa kummempaa. Kestää myös aikansa ennen kuin osaa valita sopivan jyrkkyyden. Alussa ei tahdo oikein luottaa siihen, että suksi tosiaan pysyy vasten ylämäkeä eikä lipsahda taaksepäin.

Oikean kulman löytäminen kannankorotuksessa vaatii myös totuttelua, mutta oikean asennon löytäminen säästää jalkoja.

Skinit kannattaa pakata yksitellen niin, että liimapintoja suojaava verkko tulee karvan puoliväliin asti ja toinen puoli karvasta taitetaan päälle. Yhden skinin käsittely on näin helpompaa kuin kahden kokopitkän karvan repiminen irti toisistaan.

Hissijono on varustefriikille oiva paikka tutkailla, millaisella varustuksella muut ovat liikkeellä. Minttukaakaotakin enemmän aloittelijan mieltä lämmittää nähdä omat sivakat myös sänkileukaisen norjalaisoppaan kainalossa.

Välillä sitä tuntee laskevansa kuin leffoissa konsanaan... (Kuva: Ville-Veikko Mastomäki)

...vain palatakseen takaisin todellisuuteen. Näytti meno miltä tahansa, niin hyvältä se kuitenkin tuntuu! (Kuva: Ville-Veikko Mastomäki)

PIIPPARI
Ensikertalaisella offarilaskijalla on mukanaan todennäköisesti lainapiippari, ellei paremmin toimeentuleva isäukko ole ollut mukana välineostoksilla. Perusteet sen käyttöön kannattaa opetella laitteen omistajan tai osaavan henkilön kanssa, ei vasta rinteessä. En ollut hirveän vakuuttunut osaamisestani pelkän käyttöohjeen lukemisen jälkeen.

Rinteessä voi harjoitella laitteen toimintaa käytännössä. Todenmukaisinta harjoitusta saa, kun toinen laskee rinteen alas ja nakkaa piipparin mennessään kinokseen. Ylhäällä oleva kaveri sitten laskee perään ja etsii sen. Edellä menijän kannattaa tosin painaa jättöpaikka tarkasti mieleen, ettei satojen eurojen arvoinen mötikkä jää rinteeseen yksinään. Rinneharjoittelu lisäsi turvallisuudentunnettani huomattavasti.

SONDI JA LAPIO
Vaikkei sondi olekaan telttakeppiä kummoisempi vekotin, kannattaa sekin koota pariin otteeseen ennen tositoimiin ryhtymistä. Esimerkiksi narun lukitusmekanismit saattavat aiheuttaa päänvaivaa, kun koettaa pakertaa sondia kasaan ensi kertaa sormet kohmeessa.

Lapion käyttöä ei tarvinne kenellekään opettaa, on silti sanomattakin selvää, että kaikkia kriittisiä turvavälineitä on osattava käyttää varmasti tilanteessa kuin tilanteessa.

Teksti ja kuvat Sampo Rouhiainen

Sarjassa aiemmin ilmestyneitä artikkeleita:
31.10.2008: Eka kerta: Vappusimaa Jäämeren rannalla
13.2.2009: Eka kerta: Laudasta suksiin
6.3.2009: Eka kerta: Puuterikäännöksiä

Katso Verbier Xtreme netissä!

Thu, 18 Mar 2010 22:00:00 GMT

Verbier Xtreme viime talvena. (Kuva: Jancsi Hadik / Freeride World Tour)

VERBIERIN Bec des Rossesin seinämällä järjestetään lähipäivinä taas vapaalaskukilpailuiden klassikko, Verbier Xtreme. Alkuperäinen kisapäivä on lauantai, mutta kisapäivä varmistetaan perjantaina aamupäivällä, koska sääennusteet ovat olleet vaihtelevia. Tänä vuonna kisaseinällä on reilusti lunta, joten erikoisjärjestelyjä lähtöpaikkojen suhteen ei pitäisi olla edessä.

Vuodesta 1996 järjestetty Becin kisa on jo perinteiseen tapaan samalla Freeride World Tourin päätösosakilpailu.

FWT-kiertueen miesten suksisarjaa johtaa tällä hetkellä Ruotsin Henrik Windstedt, lautasarjaa jo kolmatta kertaa peräkkäin ranskalainen Xavier de Le Rue. Naisten suksisarjan johdossa starttaa yhdysvaltalainen Jaclyn Paaso, lautasarjaa johtaa Saksan Aline Bock.

KULUVANA TALVENA FWT-kiertueen osakilpailuihin on otettu uusia kilpailijoita villin kortin turvin. Verbierissä kilpailuun osallistuu naisten suksisarjassa yhdysvaltalainen Julia Mancuso, joka voitti Vancouverin olympialaisissa hopeaa sekä syöksylaskussa että alppiyhdistetyssä.
- En ole koskaan kilpaillut vapaalaskussa, mutta kun näin Bec des Rossesin seinän ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, ajattelin, että olisi hienoa päästä joskus kilpailemaan siellä, koska vapaalasku on intohimoni, Mancuso sanoo FWT-kiertueen tiedotteen mukaan.

Kilpailua voi seurata suorana internetin välityksellä. Lähetys kilpailusta löytyy osoitteesta http://www.freerideworldtour.com/.

Kuvaaja: Pasi Salminen

Thu, 18 Mar 2010 22:00:00 GMT

“Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani joskus yläasteikäisenä. Skedesimme silloin paljon, joten halusin kuvata sitä, mitä teemme. Pitkään se oli vain tavallista kuvaamista, mutta jossakin vaiheessa innostuin siitä enemmän, ja ostin Canonin A-1:n , jolla sai otettua useampia kuvia sekunnissa.

Lumilautailu tuli kuvioihin samoihin aikoihin. Silloin Porin Ruosniemessä lumilautailu oli alkuun lähes kiellettyä. Jos teimme hyppyrin johonkin, hissihenkilökunta lähti perään. Joku sitten tajusi, että lautailijoita näyttää olevan enemmän kuin suksijoita, joten saimme yhden kolmesta rinteestä käyttöömme. Kesällä raksailimme paaleista ja lapiolla kaivamalla paipille pohjia - ei siellä kukaan ikinä tehnyt mitään rinnefirman puolelta.

Rikoin polveni yhtenä talvena. Totesin, etten voi skeitata hetkeen, joten ei ollut mitään syytä jäädä Ulvilaan. Niinpä lähdin Mänttään eräälle kurssille kouluttautumaan. Silloin aloin ottaa huvin vuoksi mustavalkokuvia, aiheena oli pääasiassa luonto ja Mäntän miljöö. Luontoa on ollut aina kiva kuvata, peruslifestyle-kuvaus on sen sijaan aina ollut hieman vierasta.

OLIN ollut pienestä asti kiinnostunut elektroniikasta ja tietokoneiden kanssa puuhailusta, joten muutin parikymppisenä työn perässä Helsinkiin, koska siellä oli ohjelmointialan töitä, mutta myös 95 prosenttia ulvilalaisista kavereista oli muuttanut sinne. Silloin innostuin taas skedekuvaamisesta. Ensimmäinen julkaistu kuvani taisi olla Numero-lehdessä. Ei se ollut mitenkään erikoinen juttu. Ajattelin sitä enemmän kuvattavan kannalta, koska hän halusi skeitata enemmän, niin pystyin tavallaan jeesaamaan kuvilla ja näkyvyydellä häntä, ja muitakin jätkiä, eteenpäin.

Koodasin työkseni ohjelmistoja ja jouduin myös myymään niitä. Se oli aika hurjaa hommaa, kun nuorena jäbänä pitää hanskata miljoonan euron järjestelmiä. Tein paljon ylitöitä, joten pystyin aina välillä ottaa pitkät vapaat ja keskittyä lautailun kuvaamiseen. Sain siloin myös hankittua sellaiset välineet, joilla halusin kuvata.

Se järjestelmien myyminen ei ollut minun hommaani, joten kun kutsu tuli juuri perustettuun Laminaan ja Skatelandiin tekemään vähän kaikkea, ei tarvinnut pitkään miettiä. Toimenkuvaani kuuluivat yleismiehen hommat, kuten tapahtumien järjestäminen ja tuotekuvien ottaminen Laminan nettikauppaa varten. Siinä hommassa oppi hyvin studiotekniikkaa, kun piti kuvata päivässä kymmeniä tai jopa satoja tuotteita. Lumilautailun ja skeittauksen kuvaaminen kuului myös toimenkuvaan, pääsin siis tekemään töitä niiden lajien parissa, joista diggaan.

Olin siellä kolme vuotta, mutta sitten eräänä keväänä rikoin toisen polveni ja jäin pitkälle saikulle. Olin kuvannut silloin jo paljon omia juttujani, joten päätin kokeilla onneani. Olen sen verran tyhmä yrittäjä, etten viitsinyt hakea mitään starttirahoja, vaan ajattelin, että jos tästä ei lähde, niin sitten pitää tehdä jotain muuta.

Vaihdoin sunnuntaiaamuisin mainostaulujen mainoksia, jotta sain vuokrat ja auton maksettua varmasti. Aika nopeasti kuvauskeikkaa alkoi tulla täyspäiväisesti.

KUVAAN pääasiassa ammattilaskijoiden kanssa. Esimerkiksi Ettalan Eeron kanssa meillä synkkasi heti alussa hyvin; jaksamme molemmat lapioida hyppyriä vaikka tuntikaupalla, jos tiedämme, että se on kuvan arvoista. Eero tekee temput yleensä aika nopeasti, joskus jopa ekalla tai toisella yrityksellä, siinä ei kauan kestä. Pidän ripeästä tahdista.

Kuvaan myös paljon ulkomaalaisten kanssa, kun he tulevat Suomeen. Pojilla on yleensä rento meininki, mutta temppuja vedetään kovalla tasolla. Tietysti kuvienkin pitää onnistua, mutta jos en saa ruutuja osumaan, niin olen väärällä alalla.

MINULLE laskukuvaaminen on enemmän tilanteen ja hetken dokumentointia kuin taidetta. Olen aika antitaiteellinen, minulle suorat viivat ovat helpompia kuin hieman vinot. Ehkä sitä kautta kuvien samankaltaisuus on heikkouteni, koska teen kaikki aika samalla tyylillä, eli juuri dokumentoimalla. Haluan, että kuvassa näkyy lähtö, suoritus ja alastulo, ja että kuva on valaistu kunnolla.

Joskus jätkien kanssa nauretaan jo etukäteen, että jos joku ehdottaa vaikka jotain erikoista kuvakulmaa, niin siitä ei tule ”minun kuvaani”. Toisaalta jätkät arvostavat sitä, että olen aika ripeä, en jää fiilistelemään kesken kaiken mitään puoleksi tunniksi. Lisäksi monet pitävät siitä, että minulta löytyy pakettiautosta kaikki vauhdinottotelineestä lumikolaan, minulta saa täyden palvelun.

Pidän kaikenlaisesta rakentelusta, se ei ole koskaan tylsää. Tein esimerkiksi salamasynkat jo nuorena itse piuhoista. Se oli täysin luonteva ratkaisu, koska jos jotain silloin tarvitsin, niin itsehän se piti tehdä. Joskus nitä piuhoja kaipaa vieläkin, kun radiolähettimet eivät toimi joka laakille.

Toki iso osa rakentamisesta tulee tarpeesta. Skedekuvaamisessa minulla oli jo nuorempana vanerit ja muut mukana, kun asfaltti on Suomessa niin huonoa. Jos halusin lumilautakuvaajaksi, niin piti tehdä drop in -ramppi. Nykyään minulla on Nurmijärvellä studio- ja raksatilat, siellä mahtuu rakentelemaan kaikenlaista.

Toissa talvena tein parin ammattikoululaisen kanssa vinssin, jolla saa vedettyä vauhdit hyppyriin vaikka tasaisella. Faija on ammattikoulun rehtori, joten kysyin häneltä, että haluaisivatkohan pari kaveria tehdä koulutyönä kannettavan vinssin. Sitä tehtiin sitten viime hetkinä iltoja myöten, että saatiin vinssi valmiiksi. Ekana talvena pojat vähän oudoksuivat sitä, mutta nyt käytämme sitä kuvauksissa aika paljon, kun lunta on tullut niin hyvin.

LUULEN, että kuvaan vielä muutaman vuoden ajan reilejä. En ole hirveästi kuvannut puuteritouhuja. Ulvilasta ei tullut alle parikymppisenä lähdettyä polvi rikkonaisena Alpeille, enkä ole niin kiinnostunut haikkaamisesta. Jos lähtisin takamaastotouhuihin, lähtisin sitten Jenkkeihin, jossa pääsee moottorikelkalla maastoon.

Ei sillä, olin viime talvena Saas-Feessa Burtonin poikien kanssa, ja tuli testattua puuteria Eeron parkkilaudan kanssa kaikki kamerakamat selässä. Jos rehellisiä ollaan niin aika pihalla sitä oli. Mads Jonsson katseli linjat, ja minä painelin perässä. Kyllä tuli pikkuisen ikävä omaa autoa ja reilikuvauksia.

10 kuvaa

Eero Ettala, method.

Eero Ettala, nosebonk bs revert.

Eero Ettala, bs 180.

Jeremy Jones.

Jeremy Jones, one-footed.

Naku Piirainen, blunt fs revert.

Janne Heiskanen, tailgrab.

Heikki Sorsa, fs 720 tailgrab.

Heikki Sorsa, "second track".

Heikki_Sorsa method over Eero Ettala alleyoop bs rodeo.

Fakta
- Pasi Salminen, 30-vuotias Nurmijärven Klaukkalassa asuva valokuvaaja
- Kotoisin Ulvilasta
- Free-kuvaaja, toimii myös muun muassa Snow Extremen kuvatoimittajana
- Kuvannut useimpiin lautailulehtiin, kuten Transworldiin, Onboardiin, Snowboarder Magiin jne.
- Kalustona Canonin 1dmk3, 5dmk2, eri objektiiveja, salamoita ja salamatarvikkeita “tarpeeksi”
- Kotisivut: photo.pasisalminen.com
- Vinkkejä valaisuun ja kuvaamiseen Salmisen blogista: blog.pasisalminen.com

Teksti Arttu Muukkonen, kuvat Pasi Salminen
Kuvaaja -sarjassa haastatellaan suomalaisia laskuvalokuvaajia. Sarja päättyy toistaiseksi.

Muita aiheeseen liittyviä artikkeleita:

29.1.2010: Kuvaaja: Miikka Niemi
22.1.2010: Kuvaaja: Junnu Laine
18.12.2009: Kuvaaja: Peter Hasselgren
16.10.2009: Kuvaaja: Rami Hanafi
20.3.2009 Kuvaaja: Tero Repo
6.3.2009 Kuvaaja: Elina Sirparanta
20.2.2009 Kuvaaja: Rami Lappalainen
6.2.2009 Kuvaaja: Mikko Lampinen
9.1.2009 Kuvaaja: Petri Kovalainen

ALOITTELIJAN ABC: Sopiva ryhmäkoko

Thu, 11 Mar 2010 22:00:00 GMT

Ryhmässä on enemmän näkeviä silmäpareja.

TÄMÄ ABC:n osa kertoo sopivasta laskuryhmän koosta. Aihetta on käsitelty lumiturvallisuuden ja puuterinnälkäisen laskijan näkökulmasta. Totta kai isolla porukalla on usein kivempaa puuhastella kaikenlaista, mutta laskutouhuissa järkevin ryhmän koko on noin neljä jäsentä.

1. Yksin pääsee liikkumaan tarpeen vaatiessa nopeasti, mutta onnettomuustilanteissa yksin on ikävä olla. Siksi ei kannata lähteä seikkailemaan soolona, ellei ole täysin varma omista kyvyistään. Jos päätät lähteä yksin, ilmoita suunnitelmistasi muille ja sovi aika, johon mennessä sinun on täytynyt ottaa yhteyttä tai palata takaisin majapaikkaasi.

2. Kahdestaan on mukava lasketella, koska toinen voi katsoa toisen perään, ja jos vyöry jysähtää päälle, on toinen toivon mukaan kaivamassa kaveria esiin, jos vain ei ole itse jäänyt myös siihen. Kun menee kahdestaan, on kateutta aiheuttavien laskukuvien ottaminen helpompaa kuin yksin.

Kahdestaan on nopea liikkua paikasta toiseen, siksi monet lähtevät puuteripäivinä tutkapareina liikkeelle. Myös joillekin haastasvammille laskureiteille kahden hengen “ryhmä” on optimaalinen, koska se on turvallisempi kuin soolo, mutta nopeampi kuin isompi ryhmä.

Trio.

3. Kolmen kimppa toimii vielä kahden tiimiäkin paremmin, koska kolmen triona pahimman tapahtuessa yksi voi optimitapauksessa hälyttää apua, ja kahdestaan on helpompi lapioida uhria esiin lumesta.

Myös polun avaaminen on kolmestaan tehokkainta, sillä viimeinen saa käytännössä niin sanotusti ilmaista randoa.

Ongelmia aiheutuu pikkukeskuksissa, kun hissit ovat usein kahden istuttavia. Joku on aina yksin.

Neljästä saa helposti kaksi paria.

4. Neljän hengen tiimi on sopiva jengi, koska neljä voi jakautua tarpeen mukaan kahdeksi pariksi, jos samalta laskulinjalta tai samasta kurusta ei löydy riittävästi koskematonta lunta kaikille. Nelistään liikkuminen on vielä suhteellisen nopeaa ja näppärää.

Pelastushommissa neljän hengen tiimi on hyvä, koska uhria on pelastamassa optimitapauksessa useampi käsipari. Moneen hissiin pääsee neljä kerrallaan, samoin pieniin tuolihisseihin voidaan mennä pareittain. Sujuvat nousutkin siis mukavammin.

Brusonin secret spoteilla.

5. ja enemmän. Iso ryhmä on kankea liikuttaa, puhtaita puuterilinjoja voi olla vaikeampaa löytää kaikille ja taitotason vaihtelun mahdollisuus kasvaa. Myös laskun jälkeen ryhmän yhteen keräämisessä on kovempi homma kuin pienemmissä ryhmissä.

Isossa ryhmässä on hyvä käyttää johtajalaskijaa, joka pitää huolta ryhmästä kokonaisuutena ja katsoo vähän kaikkien perään.

Ison ryhmän hyvä puoli tulee esiin esimerkiksi ison ladun avaamisessa tai ison hyppyrin rakentamisessa.

Teksti ja kuvat Arttu Muukkonen

Aiemmin sarjassa ilmestyneitä juttuja:

30.1.2009: Aloittelijan ABC: Porrasjumppa
19.12.2008: Offarikamojen ABC: Osa 2/2
12.12.2008: Offarikamojen ABC: Osa 1/2

Pyhän Boot Campilta tietoa ja taitoja offaritouhuihin

Thu, 11 Mar 2010 22:00:00 GMT

KIINNOSTAISIKO viettää viikonloppua hyvässä vapaalaskuseurassa maaliskuun lopulla?

Pyhällä järjestetään 25. - 28.3 toista kertaa Pyhä Freeride Boot Camp. Kyseessä on viikonlopun kestävä vapaalaskutapahtuma, jossa opetellaan takamaastotouhuihin liittyviä asioita.

Osallistujien ei tarvitse olla kokeneita vuoristokauriita. Oma innostus ja kiinnostus lajia kohtaan riittävät tapahtumaan eväiksi.
- Ajatuksena on, että leirille voi tulla kuka tahansa. On paljon laskijoita, jotka ovat kiinnostuneita takamaastoissa laskemisesta, mutta heillä ei välttämättä ole tuttuja tai kavereita, joiden mukana lähteä ensimmäiselle reissulle. Täällä voi tutustua opettelun ohella muihin samanhenkisiin laskijoihin, kertoo leirin järjestäjä Janne Haarma.

PERJANTAISTA sunnuntaihin kestävällä leirillä järjestetään päivittäin erilaisia työpajoja liittyen offarilaskemiseen. Harjoitukset järjestetään autenttisessa ympäristössä.
- Harjoittelemme reitinvalintaa, kartanlukua, ryhmässä liikkumista sekä erilaisissa lumiolosuhteissa laskemista.

Myös kokeneemmille laskijoille on tarjolla koko päivän kestäviä retkiä Pyhän lähellä sijaitseville tuntureille.
- Ajatuksenamme on, että jokainen voi käydä niissä työpajoissa, joissa haluaa. Jos perjantaina ja lauantaina harjoittelee perusasioita tunturissa, voi sunnuntaina lähteä tunturiretkelle kokeilemaan oppimiaan asioita käytännössä.

LEIRIN oppaat laskevat sekä alpeilla, telluilla että laudoilla, joten laskuvälineestä riippumatta luvassa on asiantuntevaa opastusta.

Kaikki leirillä tarvittavat välineet, kuten lumivyörypiipparit, sondit ja skinit voi vuokrata paikan päältä. Tapahtumaan liittyen Pyhällä on kyseisenä viikonloppuna testattavana myös muun muassa Headin suksia, Dalbellon monoja ja Helly Hansenin vaatteita.

LISÄTIETOJA ja ilmoittautumiset osoitteessa ski.pyha.fi. (Leirille kannattaa ilmoittautua niin pian kuin mahdollista, koska ilmoittautumisten deadline on juuri tänään. Pientä joustoa on luvattu Vapaalasku.comin lukijoille.)

Teksti Arttu Muukkonen

Nendaz´n FWQ-kisa täynnä suomalaisia

Thu, 11 Mar 2010 22:00:00 GMT

TULEVANA viikonloppuna vapaalaskukisoja seuraavien katseet kohdistuvat Verbierin alueeseen kuuluvan Nendaz´n hiihtokeskuksen vapaalaskukisaan.

Kyseessä on Freeride World Qualifier Tourin kilpailu, jonka parhaat pääsevät villillä kortilla ensi viikolla kilpailtavaan Freeride World Tourin päätöskisaan, Verbier Extremeen.

Suomalaisista Nendaz´han osallistuvat ennakkotietojen mukaan lautailijat Niklas Hollsten, Anni Karvinen, Kaisa Härkönen ja Hannamari Sarkkinen. Suksipuolella telemark-laskija Joonas Karhumaa ja alppimies Paul Siljama tähtäävät finaaleihin.

Jos Niklas Hollsten sijoittuu kilpailussa kuuden parhaan joukkoon, varmistaa hän paikkansa ensi kauden Freeride World Tour -pääkiertueelle. Viime viikonloppuna Hollsten laski kakkoseksi Slovakian Kaninissa, joten Kemiön miehellä on hyvä putki päällä.
- Slovakian kisalla on paljon vielä opeteltavaa, ei sieltä saanut edes palkintorahaa, joten tili tyhjänä jatketaan loppukausi, Hollsten kommentoi reissun päältä.

Nendaz Freeriden tuloksia voi kuikuilla viikonlopun aikana täältä.

ENSI viikolla järjestetään siis Freeride World Tourin päätöskilpailu Verbierissä. Pari viikkoa sitten kilpailtiin FWT:n kolmas osakilpailu Squaw Valleyssa. Suksisarjan voitti Henrik Windstedt, jonka laskusuoritus oli ainakin Youtuben videon perusteella hurjaa katsottavaa:

Mainitsemisen arvoinen on myös yhdysvaltalaisen Jaclyn Paason voittolasku naisten suksisarjassa. Paason jysäytti lopussa isomman dropin kuin moni mies pienellä pompulla jaloilleen.

Teksti Vapaalasku.com

Kaksi yötä urbaanien vapaalaskijoiden perässä

Thu, 11 Mar 2010 22:00:00 GMT

Matti Räty hivelee QP:n kaarta hyvän karman toivossa. (Kuva: Jaakko Suvala)

JYVÄSKYLÄLÄINEN Nipwitz-kuvausryhmä on herättänyt kuluvalla kaudella urbaania vapaalaskua esittävällä videoblogillaan paljon huomiota. Kahta ensimmäistä episodia on katsottu jo lähes 20 000 kertaa, ja tekijöille on sadellut ylistävää kommenttia suurille tuotantoyhtiöille kuvaavilta ammattilaskijoiltakin.

Myös freestylelaskijoiden nettisivustolla, Newschoolers.comissa, palaute ryhmän omintakeisen kekseliäistä tempuista ja tuotoksista on ollut positiivista.

- Minulle tuli pienenä yllätyksenä, että Nipwitz otettiin näinkin hyvin vastaan laskusivustoilla. Positiivinen palaute on tietysti motivoivaa, ja se saa koko meidän porukan tekemään töitä sen eteen että seuraava jakso on edellistä parempi, kertoo Nipwitz-ryhmän kuvaaja, ohjaaja ja editistä vastaava Aarni Toiviainen.

Toiviainen on tuttu nimi muun muassa Faceshot-laskuleffan tekijäjoukoista. Toiviaisen mukaan mitään erityistä syytä Nipwitz-projektin syntymiselle ei ollut. Nyt tarkoituksena on toteuttaa porukan kehittelemiä ideoita, joita he eivät ole nähneet missään aikaisemmassa laskuvideossa.
- Projekti ilman sponsoreita rajoittaa tuotantoa, mutta samalla se antaa vapauden tehdä juuri sellaista jälkeä kuin itse haluaa.

NIPWITZIN ydinryhmään kuuluvat Toiviaisen lisäksi laskijat Oskari Raitainen ja Tommi Kostilainen. Nipwitzin episodeissa nähdään myös paljon ryhmän ystäviä Jyväskylästä ja muilta kuvauspaikkakunnilta.

Nipwitzin laskijoista Raitanen on ehkä tunnetuin. Atomicin tiimilaskija on niittänyt aiempina vuosina menestystä kansainvälisissä kilpailuissa ja saanut aikaan arvostettuja video-osuuksia. Tänä vuonna kilpailutoiminta on jäänyt vähemmälle, ja mies on keskittynyt kuvaamaan Toiviaisen kanssa.

Seurasimme Nipwitz-ryhmän viikonloppuvierailua Kuopiossa.

LAUANTAI
Klo 16:00 – 23:00
Tällä kertaa Nipwitzille tyypillinen parin päivän kuvaussessio alkaa lauantaina iltapäivällä lapio- ja kolahommilla. Osa kuvauskalustosta ja laskijoista saapuu Kuopioon vasta sunnuntaina, mutta kohteiden valmistelu on hyvä aloittaa ajoissa.

Nipwitzin kanssa loppukevään laskeva Matti Räty, polveaan kuntouttava Kalle Leinonen ja muutama paikallinen laskija työstävät tulevien päivien kuvausspotteja toiveikkain mielin.

Työt jatkuvat kuvausspottien kanssa iltaan asti. Seitsemän tunnin uurastuksen tuloksena on kolme orastavaa, mutta varsin lupaavaa kuvauskohdetta.

SUNNUNTAI
15:00
Nipwitz on saapunut kokonaisuudessaan kaupunkiin. On aika siirtyä viimeistelemään tulevan illan ja yön kuvauskohteiden rakentamista ja tarkempaa sheippausta. Kuvaaja ja laskijat ovat innoissaan paikallisten löytämistä spoteista, Toiviainen alkaa välittömästi etsiä sopivia kuvakulmia tulevia sessioita varten.

Ensimmäinen wall-ride valmistelun alla. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

20:30
Kuvaussessioiden ensimmäisenä kohteena vedetään wall-ridea kuopiolaisella teollisuusalueella. Tontilla aikanaan sijainneesta hallista tai tehtaasta on jäljellä yksi seinä ja kasa maata.

Spotteja kuvataan yleensä iltaisin, koska monet suorituspaikat näyttävät videolla pimeää taustaa vasten ja keinovalolla paremmalta kuin kirkkaassa päivänvalossa. Iltaisin monissa paikoissa on myös rauhallisempaa kuin päivällä, joten kuvauksia voi tehdä yleisöltä ja yleensä myös virkavallalta rauhassa.

Seinän luistoa parannetaan lumipalloilla. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

Raitasen ja Rädyn ensimmäiset yritykset päättyvät polvia tuhoavan näköisiin kaatumisiin. Edellispäivänä pyramidimuotoon kolattu alastulo on jäänyt liian pehmeäksi ja laskijat uppoavat siihen syvälle. Muu ryhmä auttaa tamppaamaan alastuloa joka laskuyrityksen jälkeen, ja parin tunnin sessioiden tuloksena saadaan muutamia hyviä otoksia.

Viimeisellä vedolla Räty kiskaisee valokuvaaja Jaakko Suvalan iloksi suoran wall-riden aivan seinän yläkulmaan ja, kaikki rientävät tarkastelemaan otosta kameran näytöltä. Kuuluu iloisia hihkaisuja, voimasanoja ja selkään taputtelun läiskettä.

22:45
Saman seinän toinen wall-ride on quarter-pipen tapaan vedettävä suoraan päin seinää. Muut eivät tunnu keksivän sopivaa lähestymistapaa kaareen, joten Räty saa paippien erikoismiehenä kunnian vetää yksinään. Muutamalla ensiyrityksellä miehen kypärä raapii seinää ja purukalustokin saa napakan polviosuman.

Tunnin yrittämisen aikana Räty kuitenkin onnistuu tekemään useamman 540:n eri grabeilla ja Nipwitz siirtyy moottoritietä pitkin yöhuoltoasemalle kuivattelemaan Toiviaisen oikuttelevaa kameraa.

Oskari Raitanen suolaa kaarta laskukuntoon Matti Rädyn keskittyessä tulevaan suoritukseen. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

01:40
Ilta jatkuu uudella kohteella. Nyt on edessä todella kuumottava pudotushyppyri muurin, korkean dropin, 5 metrin gapin ja vielä alempana uuden muurin yli. Vaikeustasoa kohottaa entisestään se, että vauhdit on vedettävä autolla 90 asteen kulmassa hyppyyn nähden olevaa pyörätietä pitkin ja onnistuttava säilyttämään riittävä nopeus muutamaa ennen nokkaa olevaa estettä ylittäessä.

Valot asetetaan paikoilleen ja Raitanen sekä Räty alkavat testaamaan vauhteja kuvaajien siirtyessä asemiinsa. Vauhtiladun sekä hyppyrin suolaamisesta huolimatta testilasku toisensa jälkeen päättyy hockeystoppiin juuri ennen nokkaa. Nollakeli heikentää suksien luistoa ja jotta riittävä vauhti kestäisi loppuun asti, on viimeisen mutkan ennen hyppyä onnistuttava aivan nappiin.

Droppi ja alastulo kuopiolaisella kirkolla. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

Gapin arviointia aamuyöllä. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

03:06
Viimein Räty vie yrityksensä loppuun saakka ja ponnistaa kohti alhaalla odottavaa alastuloa. Vauhtia on juuri ja juuri riittävästi, miehen suksien kannat kolahtavat alemman muurin teräsreunukseen. Läsnäolijat huokaisevat helpotuksesta, Leinonen tuulettaa villisti ylhäällä, mutta tunnelma on edelleen huolestunut. Metrin lyhyempi hyppy ja European Openin paipissa Sveitsin Laaxissa olisi neljän päivän päästä ollut yksi suomalaislaskija vähemmän.

Yritykset jatkuvat ja lukuisien testivauhtien jälkeen Raitanen päättää lopettaa tältä erää. On hyvin kyseenalaista, riittääkö vauhti edes suoraan gapin ylitykseen, puhumattakaan laskijoiden mielessä olevista tempuista. Miehen olemus on turhautunut.

04:04
Räty kiroaa kiukuissaan ja epäuskoisena viimeisimmän testivauhdin jälkeen ja toteaa, ettei hommasta tule mitään. Mies on niin harmissaan, ettei meinaa saada sanaa suustaan. Sisimmässä kiehuu kun kaikki ladattu jännitys ja keskittyminen ei pääse purkautumaan itse suoritukseen.
- Pitäishän nyt meidän pystyä tämä vetämään, ei ole todellista, hän toteaa tyhjin katsein.

Kaikki paikalla olijat tietävät, että loistava kuvausmateriaali on käsin kosketeltavan lähellä, mutta satava märkä lumi ja alkuillasta betoniseinään raavitut suksenpohjat ovat tällä kertaa ylivoimainen este.
- Pahimman luokan mind-fuckeja ovat juuri tällaiset melkein onnistumiset, iso työ ja ei saada materiaalia, mutta pitää ajatella myös omaa terveyttä ja loppukauden laskuja, Raitanen sanoo.

Aggregaatti, sähköjohdot, valot ja salamat kerätään autoihin hiljaisuuden vallitessa. On aika siirtyä lepäämään seuraavan illan ja yön sessioita varten.

Okko Raitanen puolimatkassa maanantain ensimmäistä
kohdetta. (Kuva: Jaakko Suvala)

MAANANTAI
16:30
Kuvausryhmä on saapunut erään kuopiolaisen koulun pihapiiriin ja kolme eri kuvauskohdetta rakennetaan vain 50 metrin päähän toisistaan.

Illan ensimmäinen kohde on viimeisen viiden vuoden aikana suksi- ja lautaleffoissa liiankin tutuksi tulleet pihaportaiden suorat, jyrkästi alaspäin viettävät kaiteet. Erona aiempiin vuosiin on tällä kertaa se, että Nipwitz on päättänyt lähestyä reilejä uudella tavalla.

Ajatuksena on liukua toista reiliä ylöspäin, hypätä pois reilien väliin ja parin metrin vauhdeilla hypätä toisen reilin kyytiin alamäkeen. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta muutama videolle lopulta päätyvä pätkä selventänee asiaa. Vauhdit vedetään taas autolla, Kostilainen ja Raitanen sujahtelevat köyden päässä kohti portaita noin 60 kilometrin tuntivauhdilla parkkipaikan reunustaa pitkin.

Sessiot taukoavat useasti, kun koulun liikuntasalin iltakäyttäjät kansoittavat piha-alueen aina tasatunnein. Sivullisille ei haluta aiheuttaa pienimpiäkään vaaratilanteita, joten kuvausryhmä ja laskijat odottavat rauhallisesti vuoroaan. Haluttuja temppuja saadaan nauhalle, ilmapiiri on rento ja iloinen. Räty ajaa vauhtiautona toimivan automaattivaiheisen Mersun kinokseen jumiin, mutta puolen tunnin kaivamisen jälkeen kukaan ei enää edes muistele koko asiaa.

23:15
Toisen kohteen ideana on hypätä tiilimuurin yli kohti lipputankoa ja kolauttaa kesken temppujen bonkkeja tankoon. Kostilainen pamauttaa välillä kesken korkkikolmostaan päin tankoa niin, että laite huojuu koko pituudeltaan. Myös muut saavat suunnittelemansa tempun onnistumaan ja kohteesta selvitään yllättävän nopeasti kohti seuraavaa.

Hyppyri, este ja alastulo. Yksinkertaista. (Kuva: Jaakko Suvala)

01:00
Yön viimeinen kohde, parkkipaikkaa rajaava pari metriä korkea aita, jonka päälle on aikanaan ystävällisesti rakennettu metallikisko vahvistamaan rakenteita. Raitanen työstää reilitemppujaan täydellisyyteen asti. Onnistuneen tempun ja täysin eleettömän takaperin laskeutumisen jälkeen saattaa kuulua kiroilua, jos katse on jäänyt ”väärälle” puolen kehoa.
- Uusiksi, katse-revertti taas, kuuluu itsekriittinen huuto useampaan kertaan.

Räty saa temppunsa, kahdeksan metriä pitkän 180 asteen hypyn aidan yli hiekoituslaatikon vinolle kannelle, onnistumaan muutamalla yrityksellä. Raitanen jatkaa sitkeästi yksinään viimeisen tahtomansa tempun yrittämistä. Jotain trickin vaikeusasteesta kertoo se, että hänen on liu’uttava vauhtiauton perässä suksen kannat menosuuntaan.

Leinonen ja Raitanen valmistelemassa aitareilin alastuloja. (Kuva: Jaakko Suvala)

02:45
Auton bensamittari on ollut jo pitkään punaisella ja vuorossa on pakollinen dieselinhakureissu. Raitanen saa pienen hengähdystauon. Hän on vetänyt viimeiset kolmisenkymmentä yritystä feikistä joka ainoan kerran.
- Kyllä se kohta menee, kuuluu miehen oma kommentti.

Kukaan ei epäile, ettei näin olisi. Raitasen jälleen jatkaessa setittämistä puolen tunnin tauon jälkeen muut odottavat rauhallisin, virkein mielin. Alastuloon kolataan lunta tasaiseen tahtiin. Räty pohdiskelee, että yhdeksän tunnin päästä pitäisi olla Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja pyykitkin ovat vielä pesukoneessa.

Suvala on jo aikaa sitten lopettanut kuvien ottamisen. Leinonen laulaa lämpimikseen muutaman säkeistön virsiä. Toiviainen vaihtaa välillä kuvakulmaa ja tallentaa kärsivällisesti yrityksen toisensa jälkeen.

Toiviainen kuvausasemissa aitareilillä. (Kuva: Kaarle Ruokolainen)

03:40
Tällä kertaa Raitasen jalkalukko napsahtaa aitaan juuri niin kuin pitääkin, ponnistus selän puolelle onnistuu ja täydellinen backside 450 ulos reilin lopusta jysähtää parkkipaikan flätille. Tunnelma räjähtää kuin nyrkkeilyottelussa ratkaisevan iskun jälkeen, kuvausryhmän juhlinta kuuluu varmasti kauas.

Eilisen pettymyksen jälkeen tämä yö päättyy tyrmäysvoittoon. Toiviaisen mielestä Kuopion reissu oli ehdottomasti yksi tämän kauden tuottoisimmista. Kuopiosta ryhmän matka jatkui Itävaltaan, jossa he kuvaavat parhaillaan lisää materiaalia maaliskuun loppupuolella ilmestyvää kolmatta episodia varten.

Ensi syksynä nähtäneen myös kokonainen leffa kuluneen talven tuotoksista.

Teksti Kaarle Ruokolainen

Aiheeseen liittyvät linkit:

Episodi 1 osoitteessa http://www.vimeo.com/8723496
Episodi 2 osoitteessa http://www.vimeo.com/9375899
Facebook: Nipwitz-ryhmä
Blogi: http://nipwitz.blogspot.com

Niklas Hollsten Freeride World Tourilla osa 2

Thu, 04 Mar 2010 22:00:00 GMT

Maalialue.

"27.1
TAAS myöhässä pakkaamisen kanssa, tai oikeastaan kyseessä on vain likaisten vaatteiden ottaminen pois bägistä ja puhtaiden laittaminen sinne. Ehdin olla yhden yön kotona Malnitzissa. Sain juuri ja juuri pestyä sukat ja kalsarit ennen kuin piti tääs lähteä. Tällä kerta suuntana oli Chamonix ja World Touriin toinen osakilpailu, mutta samalla järjestettiin se Russian Adventure.

Lähdin omalla autolla Nixuun. Päätin ajaa Italian kautta, koska reitti on sitä kautta lyhyempi. Se näytti olevan pirun huono ja kallis idea. Ekaksi sain ylinopeussakot Itävallassa, sitten oli Italian moottoritiemaksu 42 e plus hitonmoinen ruuhka, ja ennen kun olin perillä Nixussa oli se patonkitunneli a la Mount Blanc 36 euroa.

No, tulin perille myöhään illalla ja vähän ajan päästä löysinkin majoituspaikkani, joka oli Paul Siljaman ja hänen kavereidensa vuokraama talo aivan Breventin rinteiden vieressä, yber-luksusta. Ja totta kai illalla piti vielä mennä Paulin kanssa katsomaan Chamonix´n yöelämää.

28.1
Kävin heti aamulla akkreditoinnista hakemassa liput ja tekemässä perussäätöjä, joita pitää aina akkreditoinnissa tehdä. Sitten kävimme Breventissa katsomassa millainen se kisarinne, Hotel Face, on. Oli huono näkyvyys ja kisarinne näytti muutenkin aika tylsältä.

Illalla oli riders´ meeting ja ilmaista juustoa sekä bisseä. Myöhemmin tarjolla oli raclettea Paulin talolla - ihan ok safka se on, kun kerran ollaan patonkien ja juustojen maassa...

Reine Barkered starttaa numerolla 11.

29.1
Paljon kaikkea uutta, laskettiin Jarkon (Henttonen) kanssa ENSA-kuru ja jotain muita kuruja, oli pirun siistiä, myöhemmin Bib draw eli lähtönumeroiden arvonta keskustassa ja lisää juustoa.

30.1
Yön aikana oli satanut noin 50 senttiä putskua, kävin Paulin, Jarkon ja jenkkilautailijoiden kanssa laskemassa kuruja ja pillow lineja Brevantissa, ihan pirun siistiä.

Illalla meetingissä sanottiin, että kisat pidetään seuraavana päivänä.

31.1
Eka kisapäivä (Freeride de Chamonix) ja ulkona -20 astetta pakkasta. Meidän piti tavata kello 6.30 Brevantin ala-asemalla ja mennä suoraan ylös, mutta vasta yli tunnin odottelun jälkeen hissi lähti liikkeelle.

Ylhäällä meillä oli tunti aikaa "face inspectioniin". Sen jälkeen oli noin 250 vertikaalimetrinen haikki huipulle ja vieläkin oli pirun kylmä, vaikka haikkattiinkin.

Kisa lähti käyntiin ja oli hyvä fiilis. Minulla oli aika aikainen lähtönumero, mutta juuri ennen vuoroani yksi ranskalainen suksilaskija kaatui ja helikopterin piti viedä hänet sairaalaan. Onneksi hänelle ei tapahtunut mitään vakavampaa.

Tältä näyttää lähtöpaikka. Ei muuta kuin hanaa vaan.

ODOTIN yhteensä noin kaksi tuntia huipulla -20 asteessa ja tuulessa, ennen kuon oli vuoroni. Kun olin lähtöportilla oli vielä hyvä fiilis, mutta kun kuulin “Go!”, niin melkein heti alkoi tapahtua. Ensin ollessani harjanteen päällä laukaisin lumivyöryn, joka halkesi jalkojeni alla, sitten oli vaan jäätä ja kiviä siellä, missä meinasin laskea.

Kun olin tullut alas sieltä ehjänä, oli jo pää niin sekaisin, etten oikein pystynyt enää keskittymään kunnolla. Kun vielä lopussa droppasin suoraan yhden toisen laskijan pomminreikään ja pyörin yli, niin se kisa oli sitten siinä...

No, voitin ainakin Xavier de Le Ruen, joka kaatui ja tuli samalla melkein koko kisarinteen alas. Mutta olosuhteet olivat todella vaaralliset, kisat pidettin eteläseinämällä, jossa oli vaan jäätä alla ja noin 40 senttiä uutta lunta päällä. Kisajärjestäjillä on vielä paljon opittavaa.

Myöhemmin laskimme couloir Bochaun tai jotain semmoista Jarkon kanssa ilman köyttä. Teimme sinne ekat jäljet, mikä oli pirun siisi kokemus, ja heti tuli paljon parempi fiilis, kun kisarani meni niin huonosti.

Illalla oli palkintoenjako ja bileet. Piti juoda tarpeeks paljon "hautajaiskaljaa", että unohtaisi tämän kisan. Saatiin ilmaiseksi niin paljon vodka-redbullia kuin vaan jaksoimme juoda, mutta ranskalaiset olivat niin pihejä vodkan kanssa, että piti yrittää pirun kovaa että saatiin edes pikkutumut. No, onneksi meillä oli yks pullo Minttua mukana, se auttoi...

1.2.
Krapula...Kahden aikaan Isabella World Tourilta soittaa ja herättää minut ja kertoo, että minun pitää lähteä johonkin studio photoshootingiin ennen kello viittä. Pikainen aamupala noin kolmen aikaan pikapastabaarissa Chamonix´n keskustassa, suoraan sen jälkeen etsimässä se kuvausmesta – siellähän näytti olevan Men`s Health -lehden kuvaukset. Olin varmaan tosi freesin näköinen semikovassa darrassa... No hyvinhän se loppupeleissä meni.

2.2.
Ei paljon tapahtunut, lauta piti paikata edellisen kisaranin jäljiltä, en olisi muuten pystynyt ollenkaan laskemaan sillä dekillä. Riders meeting Breventin yläasemalla oli, kuten aina, tunnin myöhässä. Sen jälkeen oli siirretyn Russian Adventuren seinäkatselmus. Ainakin tällä kertaa kyseessä näytti olevan pohjoisseinämä.

3.2.
Toinen face inspection paremmassa säässä. Kisaseinämä näyttää pirun hauskalta; lyhyt, mutta paljon tekemistä. Myöhemmin kävimme Lepen, Jarkon ja Cyril Nerin kanssa laskemassa yksi kuru Breventin huipulta. Ihan koskematonta lunta iltapäivällä, harvinaista herkkua Nixussa, mutta kun Jarkko tietää mestat niin helkkarin hyvin. On pirun siistiä laskea noiden "vanhojen legendojen" kanssa, kun koko ajan on vauhtia päällä, eikä mitään turhia taukoja pidetä.

Linjojen tsekkailua.

4.2.
Russian Adventuren kisapäivä. (Venäjän seikkailu vaan jatkuu ja jatkuu, ja joillekin jätkille se jatkuu edelleen.)

Kello 6.15 meeting ala-asemalla, ja kello 6.30 oli jo lähtö hissillä ylös. Kaikki olivat yllättyneitä siitä, että kaikki tapahtui ajallaan. Oli siisti kokemus lähteä kabiinilla ylös, kun oli vielä ihan pimeää. Oli myös vielä aika pimeää, kun aloimme haikata vuorta ylös puoli kahdeksan aikaan. Ei ole aivan jokapäiväistä nähdä auringonnousua vuorelta.

Kisa käynnistyi yhdeksän aikaan ja eteni sopivan nopeasti. Minun lähtönumeroni oli 16. Kun oli vuoroni lähteä, oli hyvä fiilis päällä. Droppasin sisään caba 180:n, ja yleensä kun saan tehtyä sen tempun alussa, menee rani hyvin. Nytkin se alkoi ihan pirun hyvin, pysyin pystyssä kaikki mun dropit ja oli hauska laskea siihen asti, kunnes flätillä kohdalla nose upposi lumeen ja pyörähdin yli. Toinen kisa oli sitten siinä, yhdeksäs sija ja siihen ei kukaan voi olla tyytyväinen, en ainakaan minä.

Kisaseinä.

KISAN jälkeen lähdimme Lepen kanssa ottamaan vähän kuvia ja tuli heti parempi fiilis. Iltapäivällä lähdimme vetämään turistilaskua Aiguille du Midille. Kun olimme lähdössä pois, huomasin että olin hukannut parkkilippumme. Ranskalaisittain kauhea rumba ennen kun päästiin pois parkipaikalta.

Illalla oli päivällinen ja bileet, mutta laskijoiden virallisissa bileissä oli pelkästään jätkiä, joten kävimme Torgrim Vålen ja norjalaisten kanssa South Barissa. Siellä oli vähän eri meininki.....

Tämän talven World Tour -skabat on nyt laskettu ja kaaduttu. Mutta ensi vuonna uudestaan, nyt lopputalven ja kevään aikana lasken World Qualififier-kisoja ja yritän pitää johtosijoitukseni siellä, jotta voisin laskea ensi talvena koko World Tourin kaatumatta.

Tarina jatkuu."

Teksti Niklas Hollsten, kuvat Niklas Hollsten ja Jarno Leskinen

Aiheeseen liittyvät artikkelit
29.1.2010: Niklas Hollstenin seikkailu Venäjällä (Päiväkirjan osa 1)

Talven aikana lumilautailija Niklas Hollsten kiersi kaksi FWT-kiertueen osakilpailua. Tulossa on vielä päiväkirjan jatkoa FWQ-karsintakilpailukiertueelta.

KUVAREPORTAASI: Oravivuori Freeride

Thu, 04 Mar 2010 22:00:00 GMT

KUN näillä leveysasteilla saa kerrankin lunta, on vain yksi paikka, mihin pitää mennä. Yleensä näitä siikritspotteja ei pahemmin jaella, mutta olen niin höveli kaveri, että tässä nyt paljastan huippumestat heti Jämsän kulmalta. Nimittäin, naiset ja herrat, saanko esitellä: Oravivuori.

Niin, minustakin nimi on hieman optimistinen.

Oravivuoren entry on jännittävä ja kuumottava.

Sitten asiaan. Koska torstainen ripsakka kymmenen asteen pakkaskeli tyynenä auringonpaisteena piti kuluttaa kantamalla toimiston kamoja paikasta x paikkaan y, valitsimme sopivaksi ajanhetkeksi Oraviin työntymiselle sunnuntain, jolloin oli yksi aste lämmintä, ripisteli vettä ja tuuli puhalsi. Ilmankosteus oli ainoastaan 98 prosenttia. Auringon noususta tai laskusta ei sinä päivänä ollut tietoa, ensin oli harmaata ja sitten hieman harmaampaa.

Tietysti, kun suomalainen on kerran päättänyt, että nyt lähdetään hiihtämään putikkaa, niin silloin mennään, vaikka sataisikin vähän vettä ja kaikki lumet olisivat pudonneet puiden oksilta.

Joten ei muuta kuin housuja jalkaan, monoja kiinni ja skinejä suksenpohjiin. Reinojen talvikenkäominaisuuksista täytyy mainita tähän hätään sen verran, että niitä ei ole.

Kamojen fiksailua.

Olimme kuulleet huhua, että ladun avaaminen on leveällä suksella helpompaa kuin kapealla, joten otimme mukaan hieman leveämmät sivakat. Ei muuta kuin reppu selkään ja matkaan.

Jo tässä vaiheessa olimme tajunneet amatöörimäisyytemme. Jotain puuttui, se tärkein. Nimittäin eväät. Ei ollut edes suklaata mukana. Millä nyt palkita hikinen lihapulla mäen päällä? Ei ollut muuta kuin vettä. Mutta eipä auttanut siinä vaiheessa laittaa mieltä matalaksi, ei muuta kuin vaaraa kohti!

Luntahan siellä oli. Märkää, raskasta ja skinin pohjaan tarttuvaa lunta. Mutta paljon. Tai no, sillä tavoin paljon, että sitä oli yli polven. Lisäksi tuntui, että sille polulle, jota pitkin skinnasimme (merkitty), oli tuuli ainakin paikoittain pakannut jopa enemmän lunta kuin muualle. Paras skinnausreitti siis: polku. Siinähän se tosin meni mukavasti sen jälkeen, kun päästin Matson ajattamaan latua, löpsöttelin vain perässä. Jyrkkää tai vaikeaa skinnausta ei ollut tarjolla, etummainen joutuin vain raskaaseen lumeen tallomaan uraa. Takana saattoi ihan rauhassa pelata taskubilistä.

KOSKA arvaan, että tämän perusteella joku muukin innostuu menemään Oravivuorelle, annan reittivihjeitä. Lähtekää siitä, mistä reitti on merkattu lähteväksi, seuratkaa punaisilla tapeilla huonosti ja satunnaisesti merkattua reittiä, ottakaa sitten näreen vierestä vasemmalle.

Vasemmalle.

Sitten saavutaan portaille. Nämä portaat ovat ikävät, mutta eivät lähellekään samanlaiset tappajaportaat kuin Pyhän takamaastoista löytyy. Portaat olivat aika loivat ja helpot kulkea, vaikka sukset olivatkin olalla.

Porrastreeniä.

Portaiden yläpäässä on kannustusviitta - enää 200 metriä matkaa maaliin - jos vain osaa arvata mihin päin pitää lähteä. Jälkiä ei paljon ollut seurattavaksi. Edellisen kerran ennen meitä Oravivuorella oli käynyt vieraskirjan mukaan kaksi slovenialaista (tms.) tammikuun puolessa välissä. Sen verran metsässä olimme, ettei autojen pärinää kuulunut, ainoastaan harvakseltaan maajussin haulikon pamahdus, kun jahtailisiellä yksityistietä käyttäviä kalastajia.

200 metriä maaliin ei ole pitkä matka, vaikka lunta olisi paljon, suunta epäselvä ja korkeuseroakin parikymmentä metriä. Niinpä heti kohta edessämme siinteli Oravivuoren näköalapaikka ja joku vuoden 1870 kolmiomittauspaikkojen mersu.

Oravivuoren toppi ja näköalatorni, näköalatorni 200 metrin korkeudella merenpinnasta.

Ei auttanut kuin rapsutella sukset pois jalasta, tärräyttää skinit reppuun, hörpätä vettä ja kavuta torniin.

Topistahan näki kauas, mutta ei laskulinjaa.

Keekoillessa alkoi tulla nälkä ja kylmä. Niinpä oli aika alkaa etsiä sitä laskulinjaa, jota varten tänne kiivettiin. Toppi on tosiaan melkein 200 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta se ei kyllä paljon luvannut. Yhdessä suunnassa on loivaa, se on sama suunta, josta lähestyimme.

Toisessa suunnassa on avokalliojyrkänne. Näiden välissä on louhikkoinen kumpuileva Koli-henkinen offari, jossa voi tehdä käännöksiä, jos sukset luistaisivat eikä lumisi olisi niin raskasta.

Tavallaan voisi olla järkevää voidella sukset muullakin kuin apteekista saatavalla parafiinillä, sillä ilmeisesti siinä luisto-ominaisuudet eivät taida olla aivan tappiinsa hiottuja.

Myös skinejä olisi järkevää toisinaan puhdistella, niin jää ja lumi ei tarttuisi niihin niin tiukasti.

NO MUTTA, alamäkeen piti lähteä. Alamäkeenhän lähdettiin. Tai ainakin yritettiin. Tämä oli ehkä huonoin offarilasku koko elämäni aikana.

Tällä seinällä oli muotoja, pieniä droppeja tasaiselle, ei mitään pohjia, lumet lähtivät suksijan mukana pois, eikä luistanut yhtikäs mihinkään. Onneksi lumi ei sentään aivan liimaa ollut, mutta takasnujussa suoraan sai sitten lasketella alas asti, tai ihan loppu piti kyllä lykkiä, vaikka vähän viettikin. Loppureitti vei maailman tiheimpään pajukkoon, mutta kun ei jäänyt arpomaan, vaan puski läpi, niin hyvinhän siitäkin selvisi. Laittakoon isäntä vaikka hirvivahingoksi.

Huippulinjaa. Huomaa käännös oikealla ja droppi.

Kun tämän kaiken oli rämpyttänyt läpi, pääsimme pellolle, josta pii rämpyttää semmonen parisataa metriä autotielle. Jos olisi hieman funtsinut etukäteen, niin auton voisi sijoittaa tälle puolelle kukkulaa, jolloin laskun jälkeen olisi suoraan päässyt pois. Mutta turha funtsia, tunteella vaan.

Nälkäähän se vähän teki, kun ne eväät jäivät kotiin, mutta matkaa ei pitänyt olla viittäkään kilometriä takaisin autolle. Tosin se tie, jolla nyt olla möllötimme, ei vienyt autolle, eikä meillä ollut oikein mitään käryä, mihin se veisi. Oikeaan suuntaan kuitenkin, niin ei muuta kuin monoa toisen eteen.

Katajanmarjoja matkan varrella.

KUN tie sitten tuli päätökseensä, oli aika kaivaa X6 -monitoimilaite, eli mobiilitietokone, taskusta ja avata ilmaiseksi ladattava Ovi Maps -sovellus.

Mr. Maps osasikin oivasti kertoa, että siitä kun puskette 300 metriä suoraan eteenpäin siellä metsässä, niin toinen tie tulee vastaan. Ei muuta kuin rämpyttimet jalkaan ja metsään. Nyt oli sentään tasamaahiihtoa ja luisto niin heikkoa, että skinit saivat olla repussa.

Herra Ovi ei näytä palvelussaan mitään korkeuseroja, koska ei se ole automiehille niin tarkkaa. Niinhän siinä kävi, että eteen tuli jontka. Kun on jo käynyt mielessä, että kohta saa hikipaidan pois päältään ja sitten huristellaan Shell Helmisimpukkaan, niin kyllä meinaa monttu vetää mielen mustaksi.

Onneksi aina on kiertoreitti tai suora reitti. Nimittäin Mäkiahot olivat menneet ja rakentaa paukauttaneet pienen kesämökkitönöläisen, eli maatilan, siihen sijaintipaikkamme viereen.

Seuraavaksi heitimme arpaa siitä, menemmekö törkeästi pihan läpi vai tallaammeko munia myöten montussa, päädyimme kotirauhan rikkomiseen. Painelimme sitten niska pitkällä suoraan makuuhuoneen ikkunan alta. Sori vaan.

Tielle päästyämme autokin alkoi näkyä, sopivasti ennen pimeän tuloa.

Jasmo tallaa kohti lähtöruutua.

Sitten ripeä vaatteiden vaihto, romut Vivaroon ja putki punaisena lähimmälle Nesteelle seisovaan pöytään. Siellä voi nälkäisenä tehdä mahdottomia ylilyöntejä, niin myös tällä kertaa.

Teksti Jasmo Hiltula, kuvat Nokian X6 ja Matti Hautere

Artikkeli on lyhennelmä Jasmo Hiltulan alkuperäisestä blogipostauksesta. Katso blog.qkaasu.com.

Tahko Freeski Camp onnistui hyvin

Thu, 04 Mar 2010 22:00:00 GMT

Ensimmäisen campin innokkaat leiriläiset (Kuva: Antti Kotiranta / Tahko Freeski Camp)

MIKÄPÄ olisi parempi tapa viettää hiihtolomaa kuin opetella uusia temppuja pro-laskijoiden valvovien silmien alla?
Helmikuun lopulla Tahkolla laskettiin kaksi parkkilaskemiseen painottunutta hiihtoleiriä. Yhteensä 25 innokasta suksiharrastajaa oli kerääntynyt Tahkon parkkiin laskemaan parkki- ja paippilaskun kotimaisiin kärkinimiin kuuluvien Kalle Leinosen ja Matti Rädyn ohjauksessa.

Kyseessä oli pitkään aikaan ensimmäinen huippulaskijoiden vetämä talvileiri. Sekä Leinonen että Räty olivat tyytyväisiä kokonaisuuteen.
- Ajatus leiristä lähti muhimaan viime vuoden syksyllä. Pohdimme Kallen ja Tahkon hiihtokoulun johtajan Harri Jokelan kanssa, minkälaisen tapahtuman saisimme järjestettyä ja milloin, Räty kertoo.

- Päädyimme kahden päivän leirin muotoon. Ajankohdaksi valitsimme Etelä-Suomen hiihtolomaviikon alkupuolen. Ajattelimme, että se voisi sopia parhaiten monen hiihtolomalaisen ohjelmaan.

ENSIMMÄINEN kahden päivän jakso vietettiin aluksi aurinkoisessa ja kylmässä kelissä, joka muuttui jälkimmäisen päivän ajaksi hyytäväksi lumituiskuksi. Jäätävästä kelistä huolimatta valmentajat raportoivat leiriläisten pysyneen innokkaina oppimaan ja hyvällä hiihtofiiliksellä.

- Harjoittelimme leiriläisten kanssa aika paljon perusasioita, kuten feikkinä (takaperin) laskemista ja hyppäämistä, suoria hyppyjä perusgrabeilla, sekä suoria reilejä, Räty kertoo ensimmäisen leirin tapahtumista.

- Lauantai-iltana oli myös hauska käydä koko porukalla keilaamassa, jolloin leiriläiset ja ohjaajat pääsivät tutustumaan toisiinsa paremmin. Yhteisen illanvieton aikana oli yhteishenki toiselle leiripäivälle kohonnut jo mukavasti.

Yhteistä ilta-aktiviteettia lauantaina. (Kuva: Antti Kotiranta / Tahko Freeski Camp)

JÄLKIMMÄISELLE leirille oli saapunut myös hieman taitavampia laskijoita ja valmentajat päätyivät jakamaan leiriläisiä aloittelevien ja edistyneiden ryhmiin.
- Ajatuksena oli, että jokainen pääsee kokeilemaan itselleen uusia juttuja ja jokainen saa ohjausta oman lähtötasonsa mukaan. Tasoryhmiin jakaminen sujui oikeastaan todella luontevasti eikä aiheuttanut sen suurempaa päänvaivaa, Räty sanoo.

- Se oli tosi siistiä, että käsittääkseni jokainen leiriläinen teki itselleen uusia temppuja. Lajin luonteeseen kuuluu, että jos hanskaa peruslaskutaidot, alkaa uusia temppuja oppia jo näin kahdenkin päivän aikana. He vain tarvitsevat esimerkkejä siitä, miten jokin temppu tehdään, sekä kannustusta ja palautetta.

- Varsinkin lajia aloitteleville leiriläisille pystyimme tarjoamaan Tahkon pikkuparkissa paljon hyviä harjoittelupaikkoja. Taitavimpien kanssa emme tällä kertaa päässeet aivan niin haastaviin hyppyreihin kuin olisimme toivoneet, mutta parannamme tästä ensi vuodeksi, Leinonen kertoo.

Harjoittelua pikkureilillä. (Kuva: Antti Kotiranta / Tahko Freeski Camp)

Valmentajille yksi iso motivaation lähde oli ajatus siitä, että laskemista harrastavien joukosta löytyy varmasti sellaisia, joilla löytyisi jo intoa ja taitoa temppujen harjoitteluun, mutta sopivan laskuseuran puute saattaa jarruttaa kehitystä. Tahko Freeski -leirillä oli tarkoitus tehdä paljon asioita yhdessä ja saada motivaatiota laskuseurasta, uusista laskukavereista ja taitavien valmentajien ohjauksesta.

TYTTÖLASKIJOITA leirillä kahdestaan edustaneet 14-vuotiaat Wilma Löffgren ja Venla Argillander olivat erittäin tyytyväisiä kokemuksiinsa. Heidän mielestään olisi tosin ollut mukavaa, jos mukana olisi ollut enemmänkin tyttöjä.
- Valmentajat auttoivat kyllä tosi paljon uusien temppujen suhteen. Opimme ainakin viisi uutta juttua molemmat, enimmäkseen reilitemppuja, tytöt kertovat.

Mainittakoon vielä, että kaksi päivää Freeski Campin jälkeen molemmat ländäsivät BagJump - kiertueella elämänsä ensimmäiset takaperinvoltit. Leiristäkö lisäpotkua?

Kakkoscampin ryhmä aurinkoisissa tunnelmissa. (Kuva: Jussi Ovaskainen / Tahko Freeski Camp)

Teksti Kaarle Ruokolainen

Kisa-uutisia: Finnish Open ja FWQ-kiertue

Thu, 25 Feb 2010 22:00:00 GMT

Kokonaiskilpailun kolme parasta. AJ Kemppainen, Jarkko Ronkainen ja Ville Koskela. (Kuva: JKPromo.com)

SAPPEESSA järjestettiin viime viikonloppuna Finnish Openit. Varsin kirpeässä pakkassäässä järjestettyihin kisoihin oli saapunut iso joukko new school-laskijoita, muun muassa Amerikan turneelta palannut Antti-Jussi Kemppainen, kilpailemaan rahapalkinnoista ja AFP-kiertuepisteistä. Sappeen Snow Parkissa kilpailtiin sekä big airissa että slopestylessä.

Pro-sarjan kokonaiskilpailun voitti kuusamolainen Jarkko Ronkainen. Ronkainen voitti big airin ja sijoittui slopestylessä kuudenneksi.

Slopestylen voitti Aleksi Laitinen, joka sijoittui kokonaiskilpailussa viidenneksi.

A-J Kemppainen laski jet lagi päällä hyvin sijoittuen kokonaiskilpailussa kolmanneksi. Kokonaiskilpailun kakkoseksi hyppi Ville Koskela.

Naisten sarjan kokonaiskilpailun vei odotetusti Johanna Johansson, noviisisarjan voitti Anttu Oikkonen.

Jarkko Ronkaisen tyylinäyte. (Kuva: JKPromo.com)

Tulokset
Big Air
1. Jarkko Ronkainen 84,25
2. AJ Kemppainen 83
3. Pekka Hyysalo 77,75

Slopestyle
1. Aleksi Laitinen 66,65
2. Ville Koskela 64,75
3. Oskari Raitanen 64,25

Kokonaiskilpailu
1. Jarkko Ronkainen 145,25
2. Ville Koskela 141,5
3. AJ Kemppainen 140,75

Lisätietoja ja muita tuloksia www.finnishopen.sappee.fi.

VIIME viikonloppuna suomalaislaskijat miehittivät palkintopallit vapaalaskukiertue Freeride Word Qualifiersin osakilpailuissa.

Italian Monte Rosassa suomalaisedustus oli erityisen vahvaa. Lumilautasarjassa Kaisa Härkönen voitti kilpailun, Mikaela Hollsten tuli kolmanneksi ja Hannamari Sarkkinen laski seitsemänneksi.

Monte Rosassa miesten suksisarjassa Joonas Karhumaa laski telemark-suksillaan toiseksi.

Espanjassa Niklas Hollsten laski Andorran osakilpailussa miesten lautasarjassa toiseksi, eli Hollstenin sisaruskaksikko edusti tyylikkäästi samaan aikaan Italiassa ja Espanjassa.
- Tarkoitus oli lähteä katselemaan vaan mestoja, mutta kisahan menikin tosi hyvin, paras lasku tällä kaudella, Hollsten kertoo.

Hollsten johtaa edelleen karsintakiertueen kokonaiskilpailua. Kolme parasta pääsee ensi vuonna pääkiertueelle, eli Freeride World Tourille.

Teksti Vapaalasku.com

Päivä Hakubassa

Thu, 25 Feb 2010 22:00:00 GMT

ONE OF these mornings, laulaa joku mimmi puhelimessani. Kello on 6.30 ja uusi päivä edessä. Tuntuu, että voisi helposti nukkua vielä vaikka 10 tuntia. Ei auta kuin nousta ja alkaa väsätä aamupalaa. Köyhän hiihtomiehen terveellinen aamupala muodostuu paahtoleivästä ja kananmunasta.

Tietty sama setti evääksi mäkeen, sekä vähän suklaata antamaan energiaa. Aamupalan jälkeen kamat pykälään ja bussipysäkille odottelemaan linjuria. Hissit aukeavat täällä kahdeksalta, sen takia aikanen herätys. Tällainen oli eräs päiväni helmikuussa.

Lachlan katselee linjoja. Päätimme skipata tämän linjan ja mennä etsimään parempaa lunta vähä suojaisemmalta suunnalta. Edellisen päivän tuuli oli vienyt lumet tuolta. Suuntasimme lähemmäs puurajaa ja löysimmekin ihan hyvää lunta parista kurusta.

Hakuban paras puoli on monipuoliset linjat suoraan hisseiltä tai lyhyellä skinnauksella saavutettavat vielä pidemmät laskut. Hissihiihto keskuksien rajojen sisäpuolella sen sijaan on melko tylsää, vain lyhyitä metsäpätkiä ja paljon kumpareita.

Paikallinen kamoshika ihmettelemässä meitä. Noita elukoita juoksentelee pitkin vuoria melkein saman verran kun Lapissa poroja. Tai lieköhän vaan samat yksilöt aina, ja me lasketaan päivittäin niiden reviirien läpi. Muutaman kerran metsässä laskiessa on meinannut tulla kamoshikakolarikin.

Kaisa laskemassa ei niin täydellistä lunta. Onneksi harjanteen takana lumi muuttui huomattavasti paremmaksi.

Hyvää tuulen pakkaamaa lunta. Tänään lumi oli hyvin vaihtelevaa, välillä monon syvyistä puuteria tuulen tekemän kannen alla, välillä kantavaa tuulen pakkaamaa lunta, ja löytyipä sekaan vielä ihan kirkasta jäätäkin. Hyvää laskua kuitenkin, eihän sitä aina voi vaan puuteria laskea, edes Japanissa.

Päivän hyvät laskut löytyivät tuon harjanteen kuruista. Näiltä laskuilta ei pääse takaisin keskukseen muuten kuin kiipeämällä tai vaihtoehtoisesti autolla. Kun rahaa on kuin ravintolatyöntekijällä, kiipeäminen on varsin varteen otettava vaihtoehto.

Kävimme Kaisan kanssa tekemässä portaat valmiiksi edellisenä päivänä, ei sitten varsinaisena laskupäivänä kulu energiaa turhaan portaiden tekemiseen. Kiipeäminen takaisin hisseille vie vain parikymmentä minuuttia, sitten ei muuta kuin uutta laskua kehiin.

Varjosta ja tuulen suojasta löytyikin yllättävän hyvää lunta. Maastokin oli hauskan kumpuilevaa ja kohtuullisen jyrkkää. Sain sopivasti uudet sukset alle ja pääsin niitä testailemaan. Uotsille pisteet siteiden asentamisesta, säästy pitkä penni kun ei tarvinnu viedä kauppaan asennettavaksi. (Kuva: Patrick Fux)

Kirjoittaja laskemassa kohti laaksoa. (Kuva: Patrick Fux)

Hakuban alueella on paljon hyvää laskettavaa, kuruja, avointa kenttää ja metsää riittää. Ainoa ongelma mihin olen kahden menneen talven aikana havainnut, on todella vaihteleva sää. Parin kolmen päivän aikana saattaa tulla reilu metri lunta ja seuraavana päivänä voi sataa vettä.

Varsinkin viikkoturistin kannattaa ottaa asia huomioon reissua suunnitellessa. Saattaisi hieman hajottaa tulla viikoksi Japaniin ja istua se aika kämpillä vesisadetta ikkunasta katsellen.

Porukka laskun jälkeen odottelemassa kyytiä. Tuolla laskulla kävi tuuri ja Patrick sai kyydin takaisin keskukseen ja tuli sitten hakemaan meidät omalla autollaan.

Maisemaa pohjoisen traversen päästä. Rupeaa aina vapakättä kuumottelemaa,n kun menee tuon joen yli. Olen aina yrittänyt bongata kaloja, mutta toistaseksi en ole vielä siinä onnistunut. Tämän reissun aikana on tarkotus koittaa päästä kalastamaan kerran. Pitäisi vaan jostain hommata välineet lainaan.

Hiihtopäivän jälkeistä kokkailua. Teimme nabea, perinteistä japanilaista sapuskaa, vähän kuin fondueta Alpeilla. Keskelle pyötää laitetaan kaasuhella ja sen päälle pata, mihin tehdään liemi. Sen jälkeen liemeen vaan viskotaan kaikkea lihasta nuudeleihin ja kaaliin. Mukava tapa viettää iltaa ja jutella menneen päivän laskuista ja suunnitella tulevaa päivää.

Nabepata tulilla. Padasta jaetaan kaikille ruokaa ja sitä mukaan kun se tyhjenee, lisätään aineksia. Tuossa satsissa oli tofua, gyozoja ja kaalia. Todella hyvää ja jopa aika terveellistä. Ja ei, en ole ryhtynyt kasvissyöjäksi. Oli onneksi myös 1,7 kiloa lihaa, että miehetkin pärjäävät.

Illalla pelasimme myös Hakuban viralliset olympialaiskiekot. Canada vei voiton, minä, Tuomo ja tanskalaiset muodostimme scanditiimin ja tulimme toiseksi. Australia/USA tiimi jäi kolmannelle sijalle.

ILLALLISEN jälkeen ohjelmassa on yleensä muutama tunti hengailua, kuten lätkää, ja sitten yhdeksän ja kymmenen välillä alkaakin olla aika valmista poikaa nukkumishommiin.

Täällä nukkuu hyvin, koska huoneet ovat yöllä aika viileitä. Tammikuussa huonelämpötila oli öisin varmaa +15c tienoilla. Japanilaisethan ei ole tutustuneet keskuslämmityksen ihmeelliseen maailmaan, vaan joka huoneen nurkassa pöhisee kaasu- tai kerosiinilämmitin, joka sammutetaan yöksi.

Vinkiksi Hakubaan matkaaville, kannattaa harkita majoitusta Hakuba Powder Lodgessa. Paikka on ”oikeiden” hiihtäjien suosiossa ja yksinäänkin reissaava löytää helposti hyvää laskuseuraa.

Seuraavana aamuna lähdetään taas mäkeen.

Teksti ja kuvat Ville Eskonen

Ville Eskosen viettää kautta Japanissa. Eskosen blogi talven reissuista löytyy täältä.

Aiemmin ilmestyneitä Japani-aiheisia artikkeleja:
20.11.2009: Kohde-esittely: Niseko
20.11.2009: Kohde-esittely: Hakuba
20.11.2009: Hiihtoa Fujilla

Vapaalaskija CR Johnson on kuollut

Thu, 25 Feb 2010 22:00:00 GMT

YHDYSVALTALAINEN vapaalaskija C.R. Johnson menehtyi keskiviikkona Squaw Valleyssa Lake Tahoella. Johnson kuoli, kun hänen suksensa tarttui kiveen, ja hän kaatui alla olleeseen kivikkoon. Hän käytti kypärää, mutta se ei auttanut, vaan Johnson kuoli elvytyksestä huolimatta.

26-vuotias Johnson tunnettiin sekä jibauttelu- että vapaalaskutaidoistaan. Hän oli ensimmäinen suksimies, joka pyöritti 1440 astetta.

Johnsonin uralle mahtuu myös vakava onnettomuus, sillä vuonna 2005 toinen laskija hyppäsi vahingossa hänen päälleen. Johnson oli koomassa pitkään, mutta aivoleikkauksen jälkeen hän palasi takaisin laskupiireihin pitkän kuntoutuksen jälkeen.

Teksti Vapaalasku.com, kuva 4frnt.com

Lisätietoja englanniksi esimerkiksi:
www.huffingtonpost.com: C.R. Johnson Dead: Died In Horrific Ski Accident

Tavarataivas vuonna 2011

Thu, 25 Feb 2010 22:00:00 GMT

"2011- kauden" Dalbelloja helmikuussa 2010 suomalaisen Intersportin hyllyssä. Vasemmalla Tannerin Pro Model, Il Moro T. Oikealla Virus Lite. Kuva: Matti Salminen.

TÄHÄN on taas menty. Käynnissä olevasta laskukaudesta on vielä paras osa jäljellä ja maailmalla on esitelty jo ensi talven tärkeimmät uutuudet. Jenkeissä ja länsinaapurissa aloitettiin kausi 2011 jo viime vuoden joulukuussa mutta jos nyt mekin sitten lähdemme mukaan.

TAVARAMARKKINAT. Monojen ja siteiden maailmassa on tulossa muutama kiinnostava uutuus. Yksi niistä on Glen Plaken suunnittelema Dalbellon uusi ja erilainen randomono Virus, ja siitä esimerkkinä kevein malli eli Lite. Mono painaa 1 700 grammaa, on yllättävän tukeva, pohja on todella pitävän tuntuinen, kävelymoodi on ennennäkemättömän hyvä ja sisäkenkä on Intuitionin.

Dynafit-insertitkin löytyvät. Flex on silti yllättävän jämäkkä, ihan lupaavan oloiset siis kaikin puolin. Virus sarjaa ollaan julkaisemassa kolmea eri mallia, perusmalli, hieman kevyempi Dynafit-yhteensopiva Tour ja sitten tuo yllä näkyvä Lite.

Toinen hypetetty monouutuus on newschool-maailmaa innoittava Fulltiltin Tom Wallischin Promodel. Mono on punavalkoinen, pehmeä ja etukieli näyttää tennarilta. Ilmeisesti nimenomaan näyttää, siis. Myös moni alppipuolen perinteinen merkki on lähdössä kasvaville randomono/BC -markkinoille, Salomonilla on randomono Quest, Atomicilla Tracker ja Tecnicalla Agent BC.

Sidepuolella suurin ja odotetuin uutuus tulee taas kerran Markerilta. Tulossa on Duken ja Baronin tyyliin FR 12 ja FR 10, DINit kuten olettaa saattaa, mutta painoa kuulemma jossain 1 800 gramman kieppeillä. Siis 700 grammaa kevennetty Baronista. Väri on valkoinen, myyntikappaleita ei ilmeisesti missään vielä ole.

Dynastarin ensitalven vapaalaskumallistoa. Vasemmalla Big Dump. Kuvat: Freeride.se

SUKSIPUOLELLA jatkuu rockerin voittokulku. Ensi talvena puuterisuksissa on yleisempää jonkinasteinen keularocker kuin sen puute. Mitään äärimmäisen mullistavaa en ole ainakaan itse huomannut olevan tulossa, pieniä muutoksia tosin. Perussääntönä on edelleen, että puuterisukset kasvavat paksuutta muutama milli kerrallaan ja rockeria lisätään.

Uusia funshape-suksia kuten Armada JJ, Rossignol S7, Atomic Bent Chetler, Elan Boomeranger ei ole juurikaan tulossa. Tällä saralla ainakin koon mukaan suurin uutuus on lopultakin kauppoihin tuleva Rossignolin Super S7, 145-115-127mm ja lopulta se 195 cm. On huhuttu myös Armadan vastineesta, "Super JJsta" mutta mitään huhuja vahvempaa ei ilmeisesti ole löydetty.

Yllänäkyvästä Dynastarin mallistosta suurin uutinen lienee se että Legend Pro levenee vyötäröltään 115milliin, saa keularockerin, kuulemma pehmenee ja lyhenee, pisin malli olisi 184cm. Monille Dynastar-faneille tämä on varmaan pyhäinhäväistys, tiedä sitten. Big Dump on nyt sitten se Miesten suksi, jäykkä, 120 mm keskeltä, 192 cm pitkä - ja ihme ja kumma, tip rocker.

Uudella K2 mallistolla on edelleen räväkät grafiikat ja enimmäkseen tutut nimet tallella. Kuva: Freeride.se

Tutut nimet ovat K2:lla ennallaan. Pontoon on sininen ja vasta uudistuneella backcountry-mallistolla on uudet grafiikat, ei ilmeisesti juurikaan muuta. Konkreettiset muutokset kohdistuvat Seth Morrisonin Obsethediin; samat pituudet mutta uudet mitat 146-117-134 ja reilusti enemmän rockeria, etenkin keulasta kuulemma Hell Bentin tyyliin. Obsethed siis kolmas suksi oikealta, pitkä ja tumma, ehkä tyylikkäin Sethin suksi aikoihin!

Läski sen kun lihovat, eli Hellbent on saanut uuden iloisen pellekuosin ja lisää läskiä: 160-132-151, eli sentti lisää leveyttä kauttaaltaan.

Nordican raskassarjalaisia. Vasemmalla edelleen vakuuttava Jah Love, 167-140-157. Kuva Freeride.se

Nordica ei myöskään ryhdy mihinkään suurempiin mullistuksiin. Samaa toimintamallia tuntuvat noudattavan myös Atomic ja Armada, viimevuosien suuret innovaattorit. Armadan sukset saavat lähinnä uudet värit. Kehitystä tapahtuu sitten ilmeisesti enemmän Armadan vaatepuolella johon tehdas tuntuu panostavan tosissaan.

Völklin raskas rocker-sarja. Vasemmalla Kuro, oikealla Chopstick. Päivitykset lähinnä ulkoisia. Kuva: Freeride.se

Völkl panosti suuremmat mutokset ja tasaisen kaarevat rocker profiilit tähän talveen, ensitalvena on löydetävissä tutut nimet, pääsääntöisesti samankokoisina mutta pikkuviilauksia on silti kaiketi tehty. Hieman Völklin tavoin Atomicin ensitalven vapaalaskumallisto pohjautuu ilmeisesti lähes täysin täksi talveksi täysin uusittuun suksimallistoon. Ja miksei pohjautuisi, funshape- sukset Blog ja Bent Chetler ovat tämän talven jättimenestykset jotka ovat jo tällähetkellä ilmeisesti Euroopanlaajuisesti loppuunmyydyt, kelpaa siitä jatkaa ensitalveen.

Linen mallisto on jälleen täynnä taideteoksia. Kuva: Freeride.se

Linen suksitallissa huomioitavaa on Elisabeth-mallin poisjäänti. Tämän lisäksi Prophet- mallisto uudistuu, uudet 3 leveyttä ovat 100, 115 ja 130mm. Sir Francis Bacon taitaa saada lisää rockeria ja oikealla oleva Eric Pollardin promodel EP Pro olisi saamassa hitusen lisää jäykkyyttä ja EP mini-mallin lapsille.

Salomonilta on tulossa kaksi uutta suksea jotka ovat ainakin maailmalla herättäneet suurta kiinnostusta. Toinen on parkkisuksi rockerilla, 2012. Se on ainakin kerännyt valtavaa hehkutusta ensimmäisiltä testilaskijoilta. Ihan eri juttunsa on sitten Salomonin El Dictator. Se on Cody Townsendin ja Kaj Zackrissonin uusin luomus. Suksen luomiskertomus Townsendin blogissa on luottamusta herättävä. Luvassa on siis ilmeisen suora, pitkä ja jäykkä suksi isoille pojille ja isoille seinille. Mitat 134-114-124 ja 194 cm. Ehkä tämä voisi jopa kerätä faneja niiden parista jotka jäävät itkemään Dynastarin XXLän perään.

Siinä tuo Salomonin El Dictator. Kuva Cody Townsend. Muutenkin tsekkaamisen arvoinen linkki jos suksi kiinnostaa.

Olisihan noita. Lisää huhuja ja kuvia löytyy tästä Freeride.se:n messuartikkelista, TetonGravityResearchin ja Newschoolers:in keskustelupalstoilta ja usein myös pro-laskijoiden omista blogeista.

NIIN, oma kiinnostuksen kohteeni olisi uusi 4Frontin EHP Renegade 186. 186cm, läskit yhtenäisellä kaarevalla rockerilla. Osa näistä erikoismalleista on vielä Eric Hjorleiffsonin itse tekemiä. Sellaiset jos varustaisi Dynafitin Vertical 12 -siteillä ja Dalbellon Virus Lite -kengillä... Huh huh.

Ehkä pysytellään vielä hetki omissa käytettyinä ostetuissa, ruosteisissa ja kiville lasketuissa Atomicin Thugeissa. (Vuosimallia 2008) ja rakkaissa Scarpa Tornado Pro (2007)- monoissa. (Juuri ne homosmurffinsiniset jotka vasta paikkasin tabisteipillä ja pikaliimalla.) Kelpaa tuolla setillä pöllyttää puuteria Malminkartanon paskamäen takiaisniityillä, turha ryhtyä kamahomoilemaan.

Teksti Matti Salminen