JJ Henttosen laskuhistoria

"Oltaisiinkohan tuossa helinosto numero kolmosen päällä? Middagsfjellet, taustalla Hattu ja Seiska. Päässäni on minun vakio Lappi-karvahattu, joka on tehty enoni ampumasta ketusta joskus 70-luvulla." Kuva: Riku Lavia

LUMILAUTAILIJA Jarkko-Juhani Henttonen listasi Vapaalasku.comin pyynnöstä laskujaan pienten tarinoiden kera.


"1987-1990
Mun eka lasku laudalla oli Hollolan Soramäen paloaseman vieressä olevalla hiekkakuopalla. Messilän ja Tiirismaan lisäksi kävin joissain muissakin etelän keskuksissa, esimerkiksi Himoksella. Laudan lisäksi laskin myös vähän suksilla, sekä että, siis telluillakin, ja tyyppasin kerran myös swingboa!


1991
Pääsin ekaa kertaa Alpeille. Kävin Kolmessa Laaksossa, missä luulimme reissukaverini Kalle Kinnarin kanssa laskevamme ainakin 50-asteista rinnettä. Kai se oli enintään jotain 35-asteista, en ole käynyt tarkistamassa. No, semmoista se on kun luulee enemmän kuin tietää.

Kävimme myös Åressa, missä meitä oli bussilastillinen, ja Riksussa, jonne lähti itseni lisäksi muun muassa nuorempi veljeni Juha Henttonen (10-v.), Marko Virtanen, Janne Kuokkanen ja Tero Jääskeläinen ja joku jota en muista enää. Molemmissa paikoissa taisimme saada lunta liikkeelle, mutta kukaan ei kuollut.


1992
Virtasen, Kuokkasen, Lasse Kemppaisen ja Mika Laakson kanssa mentiin talveksi Chamonix´hin, Ode Siivonen ja Juha kävivät siellä silloin myös. Melkein kuolin Rectiligne couloirissa Grandes Montetsilla, eli ”laskin” sen vähän puolivälin yläpuolelta noin 10 sekunnissa. Lumivyöryn kyydissä, tietysti. Hinkkasimme silloin jotain perusmäkiä kuten Hotel slopea Breventissä, ja opettelimme tekemään käännöksiä vähän jyrkemmissäkin rinteissä.


1993
Asuin Chamonix´n Argentieressä parin hurrin ja yhden jenkkikundin kanssa. Käytiin etupäässä Grandes Montetsilla treenaamassa freeridea. Ensimmäinen jonkin sortin extremelasku oli Midin Passarelle couloir eli siltakuru, jonka laskin ruotsinsuomalaisen Manuel Kokkosen kanssa. Laskin myös Voie Glacier Rondin ja Cosmiques couloirin ja joitakin vastaavia vähän pienempiä D/TD-tason laskuja satunnaisten kavereiden kanssa.


1994
Pääsin paremmin haikkaamisen makuun, ja laskin esimerkiksi Aiguille du Argentieren Milieu-jäätikön ja jotain vastaavia hyviä lojotuksia muun muassa Vesa Turkian kanssa. Virtanen putosi railoon ja kiipesi sieltä itse ylös. Kävin myös ekan kerran Verbierissä, Pette näytti paikkoja. Ihmettelin että missä ne mäet oikein on. Siellähän ne sitten näkyivät läntisessä taivaanrannassa, Mt. Blancin suunnalla...

Tuona talvena laskin paljon Virtasen ja Oden kanssa ja tutustuin aika moneen uuteen kaveriin, esimerkiksi Erkki Izarraan, josta tuli yksi mun parhaista ystävistä.


1995
Pääsin vähän paremmin sisään vuoristohommiin. Laskin muun muassa Aiguille du Argentieren Y-kurun soolona, Tour Ronden pohjoisseinän ja Courtesin koillisseinän Petten kanssa, sekä Mont Blancin pohjoisseinän, myös yksikseni.

Tuona talvena satoi todella paljon lunta, laskimme noin sata päivää pelkkää puuteria! Lunta tuli tammi-huhtikuussa toistakymmentä metriä, ja aloin hiffata vähän paremmin mistä pehmeän lumen laskemissa on kyse. Osallistuin myös ekan kerran vapaalaskukisaan, Riksun PM:iin. Olin siellä muistaakseni neljäs.


1996
Osallistuin ekan kerran Verbierin Xtremeen, sijoitus oli neljäs. Olin ihan tyytyväinen, koska pärjäsin paremmin kuin esimerkiksi Mike ”Tex” Davenport (extreme-lumilautailun ensimmäinen maailmanmestari) ja Matt Goodwill (extrem- lumilautailun toinen ja viimeinen maailmanmestari ja King of the Hill -kisan ensimmäinen voittaja), jotka molemmat olivat tuonaikasten isompien lautaleffojen vakiovedättäjiä.

Kävin ensimmäisen kerran Alaskassa, King of the Hillissä, jossa olin yhdeksäs. Kävin myös ensimmäisen kerran Kilpisjärvellä, Ari Heinilä meidät sinne raahasi, Dark Side of the Earth -leffan kuvauksissa. Ei me siellä mitään ihmeempää laskettu, joitakin leppoisia lojotuksia vain. Jonkun tunturin huipulta näin ekan kerran pohjoisen Norjan vuoret. Ne jäivät aika hyvin mieleen.


1997
Laskin Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren Mt McKinleyn a.k.a Denalin, 6194 m, Messner Couloirin kesäkuussa. Se on aika loihakka mäki, noin 1600 metriä korkea ja jyrkimmästä kohdasta hiukan alle 50-asteinen. Päästelin sen ihan hyvällä hanalla alle kymmenessä minuutissa (ks selvennys homeboyski.comista), parhaimmillaan lahkeet lepatti ihan huolella.

Jukka Räsänen laski edellä, tai ensin, eli seurasin jälkiä, ja siksi mun oli aika helppo mennä sinne, vaikka olin ”aika” väsynyt 12 tunnin ja 2000 metrin noususta. Laskuni oli kyseisen reitin lumilautatoistolasku, ja todennäköisesti nopein suoritus tuossa paikassa siihen mennessä tai tähän asti.

Samana vuonna laskin myös muun muassa Euroopan korkeimmalta vuorelta, Kaukasuksen Elbrukselta sekä Mt Blancilta talvella Räsäsen, Marko "Tenu" Hietakymin ja Ilkka Koskisen kanssa. Se oli vi-tun kylmää hommaa, ainakin varpaideni mielestä. Kaukasuksella siisteintä oli se, kun jotkut armeijan tyypit pidättivät meidät.

Tuona vuonna kävimme myös ensimmäistä kertaa Lyngenissä. Olimme ensin viikon Kilpisjärvellä, jolloin kävimme laskemassa ekan kerran Terbmisvarrilla. Tuo Lyngenin visiitti oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun niin sanotut modernit huipputason vapaalaskijat siellä kävivät. Meidän visiitillähän oli – ja on - omat hyvin dokumentoidut seurauksensa...


1998
Tärkein juttu sinä vuonna oli varmaankin se, että olimme Lyngenissä reilun kuukauden ajan, ja laskimme siellä jotain siistejä semi-extreme mäkiä, muun muassa Oden ja Ape Majavan kanssa laskimme Lakselvtindanella jotain kuruja/seinäkkeitä, jotka ovat ehkä jotensakin vertailukelpoisia joihinkin Alppien klassikkoihin.

Tuon talven asuin kanadalaisten kavereideni legendaarisessa Freeride Chalet´ssa, jossa oli niin sanotusti hyvä meno. Big up to Chris!


1999
Tämänkin talven asuin Freeride Chalet´ssa ja meno sen kuin parani. Pirtissä poikkesi muun muassa Björn Borgin entinen vaimo, ja liuta muita ruotsalaiskuuluisuuksia ynnä muuta pohjasakkaa.

Laskimme Oden kanssa muun muassa Couloir Spencer Blatierilla, joka on ensimmäinen moderni extremedesentti, legendaaristakin legendaarisemman Sylvain Saudanin vuoden 1967 tuotantoa, ja koko nykyaikaisen äärilaskemisen lähtölaukaus, eli klassikkojen klassikko ja kaikin puolin todellakin supersiisti lasku!

Sinä talvena minun paras suoritukseni oli kuitenkin Le Breventin E.N.S.A couloirin oikolasku. Siihen meni aikaa noin 10 sekuntia - tai jotain aika vähän kuitenkin - eli laskin sen niin sanotusti aika nopeasti ja vauhdikkaasti. Ainakin luulen, että sitä ei kukaan ole yhtä kovaa laskenut, vaikka salettiin moni on yrittänyt. Laskin myös Stian Hagenin kanssa Rondin ”sydämen”, mikä ehkä saattoi olla ensilasku. Kuka noista tietää?

Sinä vuonna järkkäsimme myös ensimmäiset Kukkulan Kuninkaat. Kisatapahtumalla on ollut paljon vaikutusta siihen, millainen vapaalaskukulttuuri tänne Suomeen on kehittynyt. Järkkäripossessa oli mukana muun muassa Jukka Räsänen, Antti Pennanen ja Skipe Oivo, sekä Jukan vaimo Päivi. Noissa ja myöhemmissä Kunkku-sessioissa keksittiin ja laitettiin muuten alkuun aika paljon kaikenlaista mitä ilman täällä olis ollu aika paljon köyhempi meno, varsinkin hiihtohommissa. Kunkkujen jälkeen oltiin taas Lyngenissä.

Kesällä käytiin taas Alaskassa, mutta se Denalin seinä, jota menimme sinne valloittamaan, jäi valloittamatta. Siellä se maailman isoin linja odottaa edelleenkin ensilaskijaansa.


2000
Olin La Gravessa Majavan häntänä... Opettelin laskemaan suksilla. Siihen meni aikaa ehkä melkein puolipäivää. Liian helppoa. Keväällä kävimme Kunkkujen jälkeen Kilpisjärvellä kuvaamassa Pulua ja pörräsimme Lyngenissä.

2001
Laskin Mallory-Porterin eli Midin pohjoisseinän niin sanotun perusreitin Antti Kurolan kanssa päivää ennen kuin tulin toiseksi Verbierin Xtremessä. Legendan mukaan Glen Plake on sanonut, että jos Mallorya ei ole laskenut, niin ei voi sanoa itseään extremelaskijaksi, joten pakkohan se oli laskea. Vaikka olenkin nimenomaisesti vapaalaskija, on extreme-laskeminen vähintäänkin olennainen osa vapaalaskua, ja jos äärilasku ei ole vapaalaskijalla hallussa, niin mielestäni ei voi sanoa, että on kovin hyvä vapaalaskija.

Laskin tuona talvena muuten vain kolme laskua Chamonix´ssa. Edellä mainitun lisäksi laskin vähintään Spencerin veroisen klassikon Couloir Gervasuttin Mt Blanc du Taculilla Oden ja Johan Erikssonin kanssa, sekä Petite Vertellä olevan Chevalierin, jonka kylläkin olin laskenut jo aika monta kertaa aikaisemminkin, ja joka on enempi semmoinen harjoittelumäki. Gervasuttiin mentiin muuten takakautta, näkemättä missä kuosissa mäki on. Antti Mankinen vaan sanoi että se on kuosissa. Oli aika jännä retki.

Ehkä yksi mieleenpainuvimmista pläjäyksistä oli myös, kun laskin La Graven (jossa olin taas majavanhäntänä,) Y-kurun viidellä käännöksellä. Tulin sen siis aika hyvällä hanalla, eivätkä käännökset olleet mitään sellaisia lanausliukuja, vaan kunnon pyöreitä leikkaavia käännöksiä. Taisin myös intoutua hyppimään jonkin verran, mistä hyvästä ilmeisesti sain tuon Xtremen toisen sijan. Olis kyllä pitänyt olla eka, mun linja oli Mitch Töldererin voittolinjaan verrattuna ihan toiselta planeetalta ja laskinkin sen ihan ok. Mitenkään sen enempää retostelematta sanoisin, että toi mun laini on kovin mitä Becillä on toistaiseksi tehty.

Kesällä kävimme myös Alaskassa, ja siellä Alaska Rangen Little Switzerlandissa laskin ehkä jyrkintä ikinä laskemaani rinnettä. Se oli to-del-la jyrkkää, mutta koska se oli aika aika lyhyt pätkä, ehkä noin sata metriä, ei siitä sen enempää. Siellä muuten laskettiin enemmän ilmatäytteisellä nojatuolilla kuin laudalla.


TUON jälkeen en ole juuri mitään sanottavampaa tehnytkään, paitsi laskenut mäkeä niin paljon kuin on ollut mahdollista. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Olin vielä vuonna 2003 Xtremessä toinen ja olen tehnyt joitakin ensilaskuja ynnä muuta, mutta varsinainen mielenkiintoni on kohdistunut vähän muihin juttuihin kuin omien laskutaitojen kehittämiseen, koska ne eivät ne tuosta enää paljon kehity, vaikka mitä tekisi.

Sanoisin, että varsinainen kontribuutioni tähän vapaalasku-nimiseen lajiin on ollut noissa Ensan, Messnerin ja Y:n tai muiden vähän pienempien mäkien vauhtilaskuissa. Ne ovat sellaisia vähän niin kuin hämärän rajamailla olevia juttuja, jossakin perusfreeriden ja klassikkoextremelaskemisen välimaastossa olevia, sanoisinko suht taageja suorituksia, joihin ei kovin moni ole ryhtynyt. Suomalaislaskijoista mun tietääkseni vain Ode.

Viime aikoina olen keskittynyt toisten työntämiseen rinteen reunalta alas, ja sekin on tosi hauskaa. Itse asiassa se on mielestäni ihan yhtä hauskaa kuin itse laskeminen, ja välillä hauskempaakin.

Muiden tuuppimisessa mäkeen olen mielestäni kunnostautunut ihan huolella. Jos esimerkiksi ajattelee, että minun ansiostani Terbmisvarrilla - joka on Suomen siistein mäki - on parhaimmillaan ollut noin 60 tyyppiä tykittämässä stydisti, niin ei kai voi sanoa, että olisin mitenkään huonosti tuota hommaa hoitanut. Ja tuo nyt oli vain yksi esimerkki muutamastasadasta tapauksesta, eikä edes paras.

Ehkä pystyn taas ensi talvena tehdä itsekin jotain. Jonkinlaista poltetta tuntuisi olevan, joten katsotaan saanko aikaiseksi muuta vahinkoa kuin särkyneitä jäseniä...”