Kuvaaja: Elina Sirparanta
Elina Sirparanta.
”En yhtään tiedä miltä tuntuu kiitää 100 km/h kohti massiivista step uppia, mutta jotkut meistä tietävät.” - Elina Sirparanta, Gravity -
JAALA. Kimolan kylän ala-aste vuonna 1987. Samalla luokalla minun ja Juhan lisäksi aloittaa kolmantena Elina, pieni ja pippurinen vaaleatukkainen tyttö jolla on hymykuopat ja kotona sininen traktori, musta karitsa Pippuri ja lapinkoira Sesse. Elina osaa jo ekalla luokalla käytännössä kaiken ja myös voittaa aikanaan kaikki koulun pojat juoksu- ja hiihtokisoissa.
IITIN LUKIO 1998. Istuimme jälleen samassa luokassa ranskantunneilla ja Elina kerää ysit, kympit, laudaturit ja stipendit aineesta kuin aineesta. Elina kävi osan lukiosta Salpausselän Urheilulukiossa Lahdessa ja oli siellä sattunut myös tutustumaan ranskalaiseen urheilijanuorukaiseen, Julien Regnieriin.
2005 ostan Skimbaajan irtonumeron ja ihastelen upeaa kansikuvaa. Kuvaaja: Elina Sirparanta! Leukani loksahtaa auki. Olin kyllä varma että kuulisin tai lukisin Elinasta vielä mutta olisin odottanut että lääketieteen tai tutkimuksen saralla. Pieni googlausoperaatio vahvistaa asian, Elina on ammattivalokuvaaja ja on ollut jo monta vuotta.
2009 jututan Elinaa kotonaan Ranskan La Plagnessa. Elina julkaisi alkutalvesta 2008 vapaalaskusta ja vapaalaskijoista kertovan kirjan Gravity. Elina matkustaa ympäri maailmaa ja kuvaa maailman parhaita vapaalaskijoita niin Alaskassa, Whistlerissä, Nisekossa ja ympäri Ranskaa.
SUKSIKUVIEN lisäksi Elina kuvaa nykyisin kesäisin freeride-maastopyöräilyä ja dirttiä ja aina lisäksi portraitteja, kaikenlaisia tilanne- taide- ja luontokuvia. Lisäksi hän toimii freelancer-toimittajana. Elinan tekemiä haastatteluja, artikkeleita ja matkakertomuksia on julkaistu pyörä- ja suksilehdissä ympäri Eurooppaa.
Luin Elinan kirjan ennen kuin matkustin Ranskaan laskemaan ja tapaamaan lapsuudenkaveriani. Kirja on… kaunis, koskettava, lähes täydellinen. Kirja saa aikaan sen että itsekin haluaisit taas vuorille laskemaan ja haluaisit itsekin osata kirjoittaa ja kuvata ja se saa myös kylmät väreet selkäpiihin. Taidetta kuvilla ja sanoilla. Elina avaa pelin ja antaa raamit ja Julien Regnier, JP Auclair, Anthony Boronowski, Pep Fujas ja Tanner Hall ja kumppanit hoitavat loput.
Elina kertokoon itse.
ELINA.
”In the middle of all that there is Elina. This little young lady with a cosmic voice who carries a bag which weighs more than she does, in the middle of all these wacky guys, a bag full of lenses and artificial lightning to bring out the best of them. Elina who comes from a country where you bump into deer at the supermarket. Elina has tamed them in her own way.
But you always have to land somewhere. Before falling back again.
Welcome to the world of backcountry freestyle skiers.”
(Prologue by Camille Jaccoux from her book Gravity)
GRAVITY.
Jo pari vuotta olin haaveillut omasta kirjasta, olisi vaan niin siistiä tehdä kirja. Innoitus tuli laskijoista, mitä heidän päässään liikkuu, miltä laskeminen tuntuu, pelottaako, ja miltä tuntuu odottaa lumisateita tai lumisateiden loppumista päivästä toiseen. En halunnut tehdä kirjasta mitään valokuvakokoelmaa vaan pääosassa olisi laskijat ja itse laji, freestyle backcountry, laskijat saivat myös itse kirjoittaa mistä lajissa on oikein kyse. Suuressa pääosassa on luovuus.
Reilu vuosi sitten, lokakuussa 2007 varsinainen työ alkoi ja vein kustantajalle ensimmäiset parikymmentä sivua malliksi. Toukokuussa 2008 saatiin lopullinen toteutuspäätös ja yksityiskohdat lyötiin lukkoon. Koko kesä meni Kimolassa ja Ranskassa kirjaa paahtaessa, joka päivä.
Onhan oma kirja jokaisen valokuvaajan unelma. Ehkä suurimpana innoittajana kirjaprojektille oli Kanadasta ostettu lumilautailu-aiheinen kuvakirja, Lukas Huffmanin ir77 Elements of Snowboarding ja lopulta kirjani toteutti sama kustantaja joka vastaa We Ski –lehdestä. Kirjoitin kirjani tekstit ranskaksi ja lopulta ne sitten käännettiin englanniksikin eli kirja on kokonaan kaksikielinen.
Nyt jälkikäteen suhtautuminen valmiiseen teokseeni on hyvin kriittinen, pikkuvirheet ja etenkin kirjoitusvirheet raivostuttavat ja saavat minut lähes repimään hiuksia päästäni mutta silti olo on onnellinen ja tyytyväinen, oma kirja, se on tehty.
KUVAAMISESTA.
Kun muutin Ranskaan 2001 ei La Plagnen pikkukylässä ollut niin kauheasti tekemistä, ei meillä ollut edes televisiota. Luin paljon laskulehtiä ja katsoimme paljon laskuleffoja ja ihastuin tähän vapaaseen, luovaan lajiin ja inspiroiduin sen harrastajista. Julien oli ehdottomasti ensimmäinen ja suurin apu, hän osti minulle ensimmäisen kamerani vuonna 2001. Niinpä sinä talvena matkustin mukaan Whistleriin kymmenen rullaa filmiä laukussani. Filmihän loppui heti alkuunsa mutta kuvaamiseen innostuin tosissani ja muutama kuvakin jo onnistui.
Sen jälkeen Eric Bergeri Ranskasta opetti minulle kaiken mitä tiedän kuvaamisesta ja hän on eräänlainen oppi-isäni ja neuvonantajani, on edelleen.
Niin, 2004 siirryin digiaikaan ja kaikesta tuli helpompaa.
Nykyään kuvaan eniten Canon EOS 1D Mark III:sella, koska se on nopeampi, sillä saa parhaat kuvasarjat. (10 megapikseliä, 10 kuvaa sekunnissa) Tämä kamera on eräänlainen urheiluvalokuvaamisen kulmakivi. Toinen kamerani on Canon EOS 1Ds Mark III, se on hieman hitaampi mutta siinä on parempi kuvanlaatu ja isompi kenno. (21 megapikseliä, 5 kuvaa sekunnissa)
Kyllä niitä kuvia tulee aina ainakin vähän käsiteltyä, vaikka vain poistaa vähän punaista, jota on aina hiukan liikaa. Mutta vaikka ne kaksi lempikuvaani ovat melkeinpä käsittelemättömiä ja niihin meni jotain alle 10 minuuttia. Joskus niitä saa pyöritellä ja rassata tunteja...
Ei kyllä ole koskaan tullut eteen huonon kuvan kohdalla sitä että tekisi vaan mieli paiskata kamera maahan ja lopettaa kokonaan. Kyllä huonon kuvan ottaminen harmittaa, varsinkin siksi, että tiedän, että laskijat laittavat terveytensä peliin kuvaa varten ja sitten minä mokaan... Se harmittaa eniten. Kun ottaa hyvän kuvan, niin totta kai se on palkitsevaa. Hyvän päivän jälkeen mietin, että voisin tehdä tätä koko ikäni, rämpiä lumessa kuusikymppiseksi asti.
SE KUVA.
Whistler, Blackcomb joulukuussa 2006, Julien Regnier hyppää synkässä metsässä puoliksi kaatuneen ja katkenneen puunrungon päältä.
Paras kuvasarjani on myös Whistleristä. Sinä päivänä kaikki meni pieleen. Moottorikelkka hajosi alta ja Julien lähti kiipeämään asenteella ”vedetään nyt edes yksi ainoa droppi.” Tämä kuvasarja olikin täysosuma ja siitä tuli ensimmäinen julkaistu digikuvani.
KUVAAJAT JA KUVATTAVAT
Parhaat kuvaajat, ei ole yhtä, on monta. Muotikuvaaja Steve Hiett, Blake Jorgensson, Mattias Fredriksson, ja Eric Bergeri, oma opettajani. Ericille voin aina soittaa ja kysyä vaikka mikä olisi sopiva palkkio jostakin kuvasta ja hän aina kannustaa ja patistaa pitämään vaateista kiinni.
Paras kuvattava? No Julien Regnier. (hymyilee arvoituksellisen diplomaattisesti)... Niin ja sitten heti perässä JP (Auclair) ja Anthony (Boronowski).
SEIKKAILUT.
Ensimmäinen Alaskan reissu ja helikopterilla liikkuminen hieman pelotti. Ajattelin että miten niin isoilla vuorilla pärjää ja pysyykö koko härveli edes ilmassa.
Toinen elämys oli jälleen yksi moottorikelkkarikko Whistlerin takametsissä. Poikien moottorikelkan ”kytkin tai jotain” lensi konepeiton läpi kymmenen metriä mäkeen. Meitä oli sitten 2 jätkää ja minä Whistlerin takametsissä ja yksi toimiva kelkka. Poikien nerokas idea oli, että minä lähden rämpimään umpilumessa yksin kylään päin poikien yrittäessä korjata toista kelkkaa.
Aikani rämmittyäni synkässä metsässä muistin että metsä on täynnä puumia. Kuvittelin jo mielessäni kuinka metsän siimeksessä puumat lipovat kieliään ja niiden silmät tuikkivat pimeässä… Halusin vetää moottorikelkkakypärän päähäni mutten kehdannut. Lopulta käännyin takaisin ja kahlasin hangessa takaisin kelkoille. Elossa siitäkin selvittiin ja loppujenlopuksi se hajonnut kelkka lennätettiin takaisin helikopterilla.
YKKÖSPAIKKA.
Whistler on ehkä paras paikka maailmassa, lumisateet, fiilis, maasto, vuoret, metsät, maisemat. Kun palaan Whistleriin tuntuu kun palaisi kotiin. Välillä siihen paikkaan, ja siihen ainaiseen loputtomaan tuhrukeliin turhautuu mutta on sinne silti aina päästävä takaisin.
MOTIVAATIO.
Ihmiset. Laskijat, vahvat persoonat. Näkevät maailman erilaisin silmin. Mitä voi mihinkin luonnonmuotoon tai hyppyriin tehdä. Sitten jos laskujuttujen kuvaamiseen turhaudun tai säät ei natsaa niin kuvaan sitten jotain muuta. Postilaatikoita tai autoja tai jotain ihan muuta.
VINKKEJÄ.
Kuvaa paljon, kaikissa olosuhteissa ja erilaisia aiheita, tutki muiden kuvat tarkkaan, kysy miten ne on kuvattu, millä välineillä ja millä asetuksilla, kysele muutenkin aina neuvoja kokeneemmilta. Valokuvaus ei ole pelkkää välineurheilua mutta on se myös sitäkin. Silti kamera jolla saa ainakin 5 kuvaa sekuntiin on perusedellytys. Ensimmäiseksi pitää panostaa kameraan ja linsseihin ja seuraavaksi salama helpottaa asioita valtavasti.
LASKIJA JA KUVAAJA SAMAN KATON ALLA.
Ai meinaatko että kotona tapellaan ”Laskisit paremmin! -Kuvaisit ite paremmin!!!” –tyyliin. No eeei! Ei tunnu siltä että olisin tuonut töitä kotiin. Julien tosin sanoo aika suoraan mikä kuva on hyvä ja mikä on huono, mutta se on vain hyvä asia. Hänellä on näkemystä ja silmää, saakin sanoa. Aiheesta sanoo jos sanoo.
ALKUKAUSI JA PROJEKTIT.
Alkukausi ollaan oltu ihan Ranskassa, kotinurkilla, ja kierrelty naapurikeskuksia. Ihan joulukuun alussa tuli lunta mutta nyt on kuiva kausi ja odotellaan, taas. Seuraavaksi Turkkiin, helihiihtoa. Ei kai sitä määritellä ”sotaa käyväksi maaksi”? Pitää soittaa vakuutusyhtiöön.
Nyt oman kirjan jälkeen vuorossa on yhteistyöprojekti Julienin kanssa. Eräänlainen freestylehiihdon oppikirja on tulossa. ”The Ski Book” pitäisi saada ulos syyskuussa 09. Senkin jälkeen on isoja suunnitelmia…
TANNER SAA TIIVISTÄÄ.
”Hiihtämisen syvin olemus: Leijumisen tunne. Maailmassa ei ole parempaa tunnetta kuin puuterin laskeminen etenkin kun olet jossain jyrkemmässä paikassa.” -Tanner Hall, Gravity -
Tweet
Kirjoita uusi kommentti