Kuvaaja: Rami Hanafi

”VALOKUVAAMINEN on ollut minulle perherasite, toki positiivisessa mielessä. En osaa sanoa tarkalleen milloin aloin kiinnostua valokuvauksesta, mutta pienestä pitäen katselin mutsin [Liisa Hanafi, luontokuvaaja] kuvia. Hän esitteli aina paljon kuvia ja roudasi minua mukanaan kaikenlaisiin näyttelyihin. Alkuun se tuntui pakkopullalta, mutta hiljalleen aloin digata kuvaamisesta.

Lähdin 1996 vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin. Sain mukaani ensimmäisen käytetyn järkkärin, että saisin vähän kuvailtua meininkiä. Olin jo sitä ennen mennyt kuvataidelukioon, joten kiinnostusta oli selvästi jo ainakin takaraivossa. Jenkeissä otin sitten kaikki mahdolliset taideaineet ja valokuvaukseen liittyvät kurssit. Siitä alkoi kuvaamisen harrastaminen.

Kiersin nuorempana paippikisoja ja silloin tuli kuvattua lautailua, mutta enemmän se meni niin, että jos laskemiselta ehti, niin otin kuvia. Käännekohta kuvaamisen ja laskemisen suhteen tuli 2000, kun olimme varanneet muutaman frendin kanssa kuukauden reissu Whistleriin. Nilkkani pyörähti ympäri viikkoa ennen lähtöä, mutta ajattelen että lähden joka tapauksessa, kuvaan vaikka sitten. En voinut varsinaisesti laskea, joten olin kameran takana.

Vuonna 2002 pääsin opiskelemaan kuvajournalismia Tampereen yliopistoon. Silloin päätin, että panostan valokuvaamiseen ja lasken sen, minkä kuvaamiselta kerkeää. Opinnot ovat tosin edelleen kesken. Aineopinnot ovat kyllä kasassa, mutta joitakin pakollisia kursseja puuttuu. Olen käynyt parin viime vuoden aikana luennoimassa siellä pari kertaa. Onhan se vähän huvittavaa, mutta aion kyllä valmistua, itseäni varten.

En usko, että sieltä olisi enää hirveästi opeteltavaa, tai noh, valokuvauksen teorian puolella olisi paljonkin opittavaa, mutta käytännön puolelta olen varmasti oppini jo tietyllä tapaa ammentanut. Toisaalta ilman papereita ei voi tehdä oikeita esimerkiksi opetushommia.


ENSIMMÄINEN laskukuvani julkaistiin Slammerissa 2001, se oli potretti Kimmo Tuholasta, taustalla näkyi nykyinen vaimoni Mira. Se kuvattiin Val Senalesissa jossakin hotellin uima-altaalla.

Olihan joitakin yksittäisiä kuvia julkaistu sitä ennenkin, mutta olihan se siistiä, kun saa alan ykköslehteen kuvaa, enkä tuntenut Mustosen Juhaa tai sitä porukkaa. Olin silloin vain soittanut Juhalle, että kiinnostaisiko nähdä kuvia, ja se julkaisi niitä. Totta kai se tuntui makealta. Tosin olen sellainen skidi, että olen fiiliksissä aina, kun kuva julkaistaan, joka kerta. Aina välillä muistaa, että tämä on meikän ottama kuva ja sen näkee aika moni, onhan se tosi hienoa, en pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Tietysti on eri asia saada portfolio tai sitten joku 1/5-sivun kokoinen kuva tuotekatalogiin, koska onhan tämä jo ihan vain duunia, mutta jos olen itse ollut tyytyväinen johonkin kuvaan ja tehnyt sen eteen paljon töitä, niin on se siistiä nähdä myös loppukäytössä.


OPISKELUPAIKKAA hakiessani mietin pitkään kauppa- ja hallintotieteiden sekä valokuvaamisen välillä, koska en ollut iha varma, että voisiko valokuvaamisella elättää itsensä. Opiskelupaikka silloin 2002, eka kesätyö vuonna 2004 Aamulehden kuvaajana sekä syksy friikkuna alkoi valaa uskoa, että ehkä näillä hommilla saisi ruokaakin pöytään.

Vuoteni jakautuu kolmeen osaan. Kuusi kuukautta teen lehtikuvaa eli kuvajournalismia, kolme kuukautta laskukuvaamista ja kolme kuukautta mainoskuvaa. Lomaako? Ei sitä ole kauheasti viime aikoina ollut, parin viime vuoden aikana joitakin päiviä. Toisaalta haluan tehdä monenlaisia juttuja ja pidän siitä, että on vähän kiire, saa paljon aikaan. Tosin nyt yritän vähentää duuneja, jotta jää aikaa perheelle. Jäin esimerkiksi pois Suomen Lehtikuvaajat ry:n hallituksesta.

Tietyllä tapaa olen etuoikeutetussa asemassa, että minulla on sopiva diili Aamulehden kanssa. Mutta toisaalta en ota siitä morkkiksia, koska kun Aamulehti haki uutta kuvaajaa, ehdotin heille tällaista järjestelyä ja se sopi heille hyvin. Sen mukaan mennään.

Laskukuvaaminen menee aika pitkälti Flow:n tiimin mukaan, koska olen siellä kolmatta kautta staffi-kuvaajana. Saan heiltä matkabudjettia ja kuukausiliksaa, se helpottaa huomattavasti säätämistä ja järjestelyjä. Toki se myös rajoittaa, en voi tehdä mitä haluan. Matkat pitää suunnitella sen mukaan, missä tiimi menee.

Voisin jäädä kokonaan freeksi, kuvata vain laskemista ja pitää sitten kunnon kesälomat ja muut, mutta en halua. Aamulehdessä on hyvät puolensa, joista en haluaisi päästää irti. Totta kai se jossakin näkyy, että kuvaan laskemista vain kolme kuukautta, kun monet kuvaavat koko kauden. Mutta haluan pitää vaihtelua työssäni, intressini ovat useamma kuin yhdessä asiassa.


LASKUKUVAAMISESSA ja kuvaamisessa yleensäkin tärkeintä on tarinan kertominen. Toisena tulee visuaalisuus. Pyrin visuaalisesti ehjiin kuviin, mutta totta kai pyrin ehdottomasti myös tuomaan esiin fiilistä ja sellaista piiloviestiä, mikä ei välttämättä hyökkää ensimmäisenä päälle.

Visuaalisuuden kannalta voisi ajatella taidemaalaria, joka tekee makeannäköistä pintaa. Täytyy olla myös varovainen, ettei se visuaalisuus mene kaiken edelle, varsinkaan journalistisessa kuvassa se ei voi mennä. Laskukuvaaminen on ehkä enemmän visuaalisuutta, journalistinen kuva taas tiedon ja tarinan välittämistä. Siinä on myös vaaransa, että kun keskittyy etsimään hienoa kuvakulmaa, niin vanhan koulun kuvaaja on samalla ottanu kuvan tarinasta ja lähtee toimitukseen, kun itseltään on ehkä mennyt se tilanne ohi.

Siksi kuvaaminen onkin makeaa; kun oppii yhden asian tekemään toistuvastai hyvin, niin aina voi miettä ja lohduttautua sillä, että tämänkin asian voi aina tehdä eri tavalla ja aina vähän paremmin."


3 väitettä

1. Laskukuvaaminen ei ole dokumentaarista kuvausta, vaikka se sellaisena pyritään esittämään.
- Kyllä ja ei. Laskukuvaaminen on monessa kohtaa dokumentarista urheilukuvamaista kerrontaa, ja varsinkin action-kuvan ulkopuolella hyvin dokumentarista, esimerkiksi Out and -näyttelyssäni oli suurin osa kuvista actionin takaa. Toisaalta laskukuvaus on ehkä lähempänä mainos- ja muotikuvaa, sellainen mixi urheilu-, muoti-, ja mainoskuvausta.

2. Laskukuvaaminen on tylsää, kuvakulmat toistuvat eikä kukaan keksi mitään uutta.
- Totta ja ei. Laskukuvauksessa, kuten muissakin valokuvauksen osaaalueissa, reunat tulevat vastaan, eikä keksi mitään uutta, mutta eri kuvauksen tyylilajeja yhdistämällä voi luoda ennennäkemätöntä. Esimerkiksi voi yhdistää muotikuvan valaisua ja urheilukuvan hetkellisyyttä, mutta kun sitä tekee tarpeeksi kauan, voi alkaa tuntua, että se toistaa itseään.

3. Salamat eivät kuulu luontoon.
- Ne ovat tekovaloa, mutta en sanoisi ihan noin. Flässit kuuluvat varsin hyvin bäkkäreillekin, jos on varaa palkata assari. Tykkään paljon luonnonvalon käyttämisestä, mutta olen kiinnostunut ja innostunut valokuvauksen eri tyylilajeista. Mulle riittää, että osaan käyttää tekniikkaa päästäkseni haluamaani lopputulokseen. Jos se vaatii flässin, niin sitten se vaatii.


KUVIA

Fakta
Rami Hanafi
29-vuotias tamperelainen valokuvaaja
Toimii osan vuodesta Aamulehden kuvaajana, osan lumilautailukuvaajana sekä osan muoti- ja mainoskuvaajana. Kuvaa esimerkiksi Billabongille.
Kuvia julkaistu muun muassa Slammerissa, Transworldissa, Snowboarderissa, portfolio muun muassa Fluidissa.
Vuoden nuori lehtikuvaaja 2006
Foto Finlandia -ehdokkuus 2008
Kuratoinut mm.Aamulehden 125-vuotisjuhlanäyttelyn,
New Generation -näyttelyn valokuvataiteen museolla,
Vuoden lehtikuva-näyttelyn kaksi kertaa
Kaksi omaa näyttelyä, ollut mukana useissa ryhmänäyttelyissä

Kalustona Canon 1Ds MkIII, leica 8, lempikamera Contax D6 -pokkari.
Linsseinä kiinteät Canonin linssit, ”koska ne tekevät parempaa jälkeä kuin zoomit”
Salamat Pro Photoja.

Tweet