

"MEILLÄ oli Vuosaaren lukiossa aikanaan aika hyvä multimedialinja. Siellä kuvasimme videolle ja teimme kaikenlaisia pätkiä. Ehkä tietynlainen kiinnostus dokumentoimiseen on lähtenyt sieltä, vaikken vielä valokuvia silloin ottanutkaan.
Sain ylioppilaslahjaksi järkkärin ja aluksi ammuin sillä lokkeja ja skeittausta. Suurin osa kuvista meni aivan päin helvettiä, mutta onneksi valokuvaus oli silloin vain harrastus.
Lähdin Verbieriin laskemaan 2000. Pari ensimmäistä kautta laskeminen oli pääasia. Laskimme Kukkosen Hannun kanssa mäkiä, joita en todellakaan lähtisi enää laskemaan – ei silloin kameratouhut juurikaan kiinnostaneet.
Ensimmäinen kuvani julkaistiin muistaakseni 2002 Skimbaajassa. Silloin oli tietysti pakko juosta kauppaan ja katsoa itseni ottama kuva lehdestä. Silloinkin homma oli vielä harrastuspohjalla, joten kuvien laatu ei ollut mikään silmiinpistävä. Tuohon aikaan sain laskemisesta vielä paremmat vibat kuin kuvaamisesta, mutta vuotta myöhemmin asiat olivat jo päinvastoin.
Huomasin 2003 talvella, että olisi hienoa kuvailla hiihtoa hieman enemmän ja tositarkoituksella. Olin seurannut Laineen Junnun työskentelyä ja mietin, että tuohan olisi loistava tapa elättää itsensä. Joskus 2004 loppuvuodesta tajusin, että jos hommaan pistäisi vähän enemmän forcea, niin tästä hommasta voisi tienata saman verran kuin autolähetin duunista. Silloin laitoin myös rahaa kiinni kalustoon ja rupesin oikeasti nauttimaan kuvien ottamisesta. Oli tosi kova nälkä.
NYKYÄÄN kuvaan pääasiassa laskukuvaamista, luulen että sillä alalla tulen myös jatkamaan. Jonkin verran tulee räiskittyä kaikenlaista outdooria pyöräilystä haikkailuun. Silloin tällöin tulee kuvattua henkilöitä ja lifestylea, itseasiassa huomenna olen menossa kuvaamaan jotain hotellihuoneita ja drinkkejä. Onhan tämä vaan hurjaa.
Tekeminen on muuttunut vuosien varrella. Pikkuhiljaa alkaa olla helpompi saada kuvia julkaistuksi kuin alkuaikoina. Täytyy sanoa, että ottaa pannuun, jos palaan kuvauspäivältä mukiinmenevien kuvien kera. Aina pitää olla vähintään yksi kuva, johon olen täysin tyytyväinen. En ota nykyään kovin montaa kuvaa päivässä. Mielestäni laatu korvaa määrän. Nykyään olen aika tiukka kuvausjutuissa. Välillä laskijassa huomaa turhautumista, ”Miks sä et haluu kuvata tota mestaa?”, mutta onneksi päivän päätteeksi laskijat ymmärtävät, ettei kannata räiskiä muistikorttia täyteen, vaan jopa se yksi loistava kuva päivää kohden riittää.
TAVALLINEN työpäivä riippuu vähän siitä, että onko tiedossa tilattu keikka vai ns. vapaapäivä. Jos on tilattu keikka päällä, niin silloin sykitään ja ammutaan niin perkeleesti, otetaan kaikki asiakkaan toivomukset vastaan je tehdään kovaa duunia. Toinen ääripäivää on sitten vapaapäivä, jolloin kukaan ei ole tilannut kuvia, mutta lähden laskijan kanssa vuorelle tai streetille katsomaan josko saisimme jotain aikaiseksi – itseasiassa suurin osa päivistäni on näitä, ja kuvat myydään jälkikäteen lehdille ja sponsoreille.
Itse pidän eniten näistä päivistä, koska silloin saa itse päättää mitä ja miten kuvaa. Usein myös parhaat kuvat tulevat tällä periaatteella. Minulla on esimerkiksi sellainen sopimus Rossignolin lautapuolen kanssa, että velvoitteenani on antaa heille viisi kuvaa vapaaseen käyttöön. Voin käydä kuvailemassa jätkien kanssa periaatteessa aina kun kelit ovat kohdillaan. Tähän mennessä olemme saaneet loistavaa matskua, kaikki ovat loppupeleissä tyytyväisiä.
Xavier de le Rue ja Henrik Windstedt ovat mukavia tyyppejä, todella jalat maassa -henkisiä kavereita. Ammattilaisten kanssa hommat ovat helppoja, huomaa että molemmat ovat kuvanneet paljon eri kuvaajien kanssa, he osaavat ajatella asioita kuvien kannalta. Lauta- ja suksikuvaamisessa on tietyt erot: tuntuu, että lautakuvaaminen on muuten edellä, mutta isonvuoren kuvauksessa suksipuoli polkee ehkä vähän kovempaa. Kyllä suksi- ja lautahommissa on paljon eroja. Esimerkiksi laudalla on helpompaa tehdä suora hyppy tai droppi, suksilla suora hyppy gräbillä näyttää usein hieman ”tyhmältä”.
TÄLLÄ kaudella olen kuvannut jonkin verran helikopterilla, kauden loppuun mennessä tulee kasaan varmaan vajaat 20 hekopäivää. Onhan se siistiä lennellä ympäriinsä ja katsella hyviä maisemia, mutta vaikka voisi luulla, että hekolla tulee automaattisesti hyvää materiaalia, muttei se mene aivan niin. Tähän mennessä on ehkä muutama hyvä linja ollut, mutta aika paljon hekotellessa palaa rahaa, onneksi se ei ole omaa. Kyllä parhaat kuvaukset tulevat mielestäni keskuksissa.
VAHVUUTENI? No ei ainakaan teknisyys. Mietin kuvaa ottaessani, että miten siitä saisi mahdollisimman kiinnostavan ja toisaalta mahdollisimman täydellisen. Haluan kertoa kuvalla tarinaa ja saada luotua mahdollisimman aidon fiiliksen, vaikka suurin osa laskukuvista onkin otettu rinteen läheisyydessä niin sanotuissa ”helpoissa” paikoissa.
Haluan kuvata hiihtoa ja lautailua niin kauan kuin se on hauskaa. Alamäkilaskemisen kuvaaminen on todella haastavaa, ja sen takia siitä pidänkin, joka päivä oppii uutta eikä ikinä ole täysin valmis. Tulevaisuudessa haluan kehittyä, sillä huipulle pääsemiseen on vielä pitkä matka ja joskus haluan siellä olla.
FAKTA
Tero Repo
30-vuotias laskukuvaaja, asuu Vollegen kylässä Sveitsissä lähellä Verbieriä.
Kuvaa tällä hetkellä muun muassa Rossignolille. Listalla on tai on ollut myös Scott, Halti, Sasta, Millet, Cross, Head, Exel, Bolle, Scarpa, Völkl.
Lehtiä, joissa julkaistu kuvia: Fluid, The Ski Journal, Skieur, Freeskier, 4Skiers, Freerider, Friflyt, Fall-Line, Brant, Transition, Skimbaaja, Slammer, Lumi, Edge, Snow Extreme, muun muassa.
Kuvaa Canonilla, suosikkilinssi 70-200 USM L 2.8. Elinchromen salama antaa lisäpotkua valaistukseen.
Voittanut Nissan Outdoor Extreme -kilpailun kuvaajapalkinnon 2008.
10 KUVAA
Kirjoita uusi kommentti