Stadin teräsmies

ITÄ-HELSINGISSÄ, erään suuren yrityksen päämajassa, istuu varmaan tälläkin hetkellä näyttöpäätteen ääressä eräs business controller. Istuu ja vääntää tilastoa, käyrää ja käppyrää - ja haaveilee hiihtolomasta.

Business controller tunnetaan paremmin nimellä Kai Pajarinen. Vielä paremmin hänet tunnetaan - tietyissä piireissä - supermiesasustaan, jossa hän viihtyy muun muassa Lyngenissä.

Mutta aloitetaan alusta. 1974 syntyi Pajarisen perheeseen Helsinkiin eläväinen poika joka sai nimeksensä Kai. Tämä syntyperäinen stadilainen, Itä-Helsingin uskollinen kasvatti sai ensimmäistä kertaa sukset alleen vuonna 1982 Romaniassa.

Siitä alkoi jo lähes 28 vuotta kestänyt rakkaustarina hiihtohommia ja Keski-Euroopan vuoria kohtaan. Aikanaan lukion ja kauppakorkean opettajat ja nykyään esimiehet ovat tämän suhteen yrittäneet parhaimpansa mukaan katkaista, siinä onnistumatta. Oli huomattavissa jo alusta asti, että Pajarinen ei pysyisi rinteissä, vaan suuntaisi muihin maisemiin.
- Yritin jo Romaniassa livistää hiihtokoulusta ja päästä yksin mustiin mäkiin, mutta ei se oikein onnistunut.

Nyt vanhempana ja viisaampana tämä KTM livistää Ranskan Alpeille tai Lyngeniin pois rinteistä, silloin kun pomo päästää.

Pikku-Kaitsu sai Romanian jälkeen ensimmäiset omat sukset, käytetyt Blizzardit. Lähimäet saivat uuden vakioasiakkaan.
- Silloin Peuramaa tuntui ihan yhtä hyvältä kuin jokin Itävallan mäki. Laskeminen vaan oli niin makeeta.

Silloiset pikkukundit potkivat rinteeseen pieniä hyppyreitä, jotka rinnehenkilökunta taas polki matalaksi ja huusi naamat punaisina ja uhkaili hissilippujen pois ottamisella.
Niin se hiihtomaailma muuttuu, nykyään rinneväki kasaa itse hyppyrit ja putkihässäkät, että ostettaisiin niitä hissilippuja.

- Harmihan tuo on. silloin kun olisi halunnut ja uskaltanut hyppiä, ei saanut, mutta nyt vanha ukko rikkoisi vain itsensä. Pientä pintavikaa jo tuli Talmassa, kun piti joskus 10 vuotta sitten kokeilla isosti periaatteella lahjattomat treenaa, Pajarinen naurahtaa.

VUODET vierivät ja Pajarinen pääsi joka talvi Alpeille hiihtolomaksi. 1988 ja -89 alkoivat pehmeä lumi ja rinteenvierustat vetää varovasti puoleensa. Koti-Suomessa Pajarinen vahtasi innolla kaikki ratalaskukisat ja talviolympialaiset tv:stä, VHS:llä kelattiin puhki Glen Plaken tähdittämä Blizzard of Ahhs. Plake ja Scott Schmidt olivat ne todelliset Supersankarit.

90-luvun alkupuoli meni jo aika pitkälti offarilaskua opetellessa. Keväällä 1995 intin jälkeen nuoriherra Pajarinen pääsi ensimmäisen kerran Chamonix’hin JJ Henttosen vetämälle bussireissulle laskemaan ekoja kunnon perusoffareita.
- Breventin Hotelia hinkattiin ja Vallee Blanche käytiin myös katsomassa.

Siitä edespäin yksittäisten laskujen eteen alettiin nähdä vähän vaivaakin, pieni haikkaaminen ja kuumottavat traverset astuivat kuvaan. Kauppakorkean aika oli Pajariselle laskemisen kulta-aikaa.
- Silloin tuli vietettyä Alpeilla parhaimmillaan viitisen viikkoa talvessa.

Pajarisella on paljon tarinoita laskureissuista. Yksi ajoittuu vuoteen 1997, kun hän oli paluumatkalla Ischlistä ja kuuli, että La Gravesta voisi löytyä majapaikka. Kai hyppäsi junaan ja aloitti sitten pariksi päiväksi venyneen junaseikkailunsa kohti uusia vuoria.

Genevessä tavatun ruotsalaishepun lupaama varma autokyyti Grenoblesta ja majapaikka Serressä petti, ja lopulta Pajarinen löysi itsensä suuresta norjalaisporukasta ryyppäämästä eräänlaisessa latoa muistuttavasta majapaikasta valtavan Meijen juurelta. Lopulta Kai päätyi hullun hippi-jenkin ja oudon itävaltalaisen kämppikseksi. Kurulasku sai alkaa.

Parin päivän jälkeen oli perusmäet aika kivasti kartoitettu ja Freaux, Järvikurut ja helpommat Trifide-kurut hanskassa. Sitten Sakari Liljebladin kanssa Pajarinen lähti laskemaan Trifide 3:sen, sen,  jonka perässä on 10-metrinen droppi.

- Paskat housussahan siitä sitten mentiin. Droppi oli vielä aika kovalla lumella, niskat siinä sai kipeäksi mutta jotakuinkin yhtenä kappaleena tuli sentään ländättyä, vaikka kamoja keräiltiinkin.

Grave löysi paikkansa nuoren suomalaisen sydämestä heti ensimmäisestä reissusta alkaen. Hyvää hiihtoa rakastavaa hippimeininkiä, ruotsalaisia, norjalaisia ja suomalaisia kausilaisia, ja jokunen tällainen turisti.
- Graveen on tullutkin palattua aika usein, sinne mieli tekee edelleenkin. Valitettavasti paikka on vaan ruuhkaantunut aika pahasti kymmenessä vuodessa. Jos viikonlopulle osuu hyvät kelit, saa jo hissijonossa kokea mitä ”there are no friends on powder days” tarkoittaa."



HIIHTOMAAILMA on muuttunut parissa vuosikymmenessä täysin.
- Silloin 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa soittelimme eri lentoyhtiöille ja kyselimme Alppien lumitilanteista. Swissair oli silloin paras tietolähde.

Ja sukset varsinkin.
- Ei ollut silloin mies eikä mikään, jossei ollut yli kaksimetriset sukset. Ja tärkeintä oli tehdä paljon käännöksiä. Mitä enemmän, sitä kovempi jätkä, ja jalat niin kiinni toisissaan kuin mahdollista. 90-luvun lopulla tuli selkeä muutos, suksiin tuli enemmän leikkausta, (omatkin) käännökset alkoivat pidentyä ja jalkojen väliin mahtui jo sunnuntain Hesari.

- Ekaa kertaa kun Salomonin X-Screameja taivuteltiin ja ihmeteltiin, niin vaan naurettiin niille. Ajateltiin, että noillahan vaan tappaa itsensä, tuollaisella sivuleikkauksella ja leveydellä tippuu heti alas vuorelta.

Sitten niitä kokeiltiin. Suksi menikin itsestään, antoi vaan viedä.
- Ei vittu mitä touhua, laskettin ja naurettiin vaan hysteerisinä. Ei ollut enää paluuta menneeseen.

Myös selkään on tullut uutta reppu, ja täytettä eväsleipien seuraksi.
- Ei meillä silloin aluksi mitään laskureppuja tai piippareita ollut. Menimme vain omalla urheudella ja itseluottamuksella - ja hyvällä tuurilla varmaan.



VUOSIEN ja työuran myötä Pajarisen reissut ovat lyhentyneet ja kalusto parantunut, hiihtäjästä on tullut tahtomattaan enemmänkin nettihiihtäjä. Silti Mont Blanc on tullut pari kertaa suksilla vallattua ja se Trifide kolmonenkin on hypättyuudelleen, hyvällä lumella tällä kertaa.

Vappureissusta Lyngeniin on tullut jo perinne. Alpit silti pysyvät kestosuosikkina, vuosi vuoden jälkeen Pajarinen palaa Alpeille.
- Sinne mennään, mihin on tottunut ja mikä tuntuu omalta paikalta.

Poikien reissut ovat muutenkin muuttuneet. Ennen laskuporukalla oli aikaa muttei rahaa, asuttiin ladossa kymmenen muun hipin kanssa ja syötiin halvinta purkkiraviolia. Siihen sitten sällit lisäsivät niin paljon valkosipulia, ettei paha maku päässyt läpi. Ja joivat noppaa, niitä kuution muotoisia 5 litran halvimpia viinipönttöjä. Nykyään he menevät reissulla ravintolaan syömään gourmet´a ja ostavat sillä nopan hinnalla yhden viinipullon.

- Minä kyllä ostan reissuilla edelleen noppaa, ihan nostalgiasyistä.

Turhauttavaa se kuulemma on, kun laskupäivät vähenevät ja omat taidotkin alkavat hiljalleen ruostua. Pajariselle laskureissu yhä edelleen vuoden kohokohta ja henkireikä. Paremmin jaksaa, kun on jotain mitä odottaa. Mitään radikaalia irtiottoa oravanpyörästä ei Pajarinen silti ole tosissaan miettinyt.
- On elämässä niin paljon muitakin hienoja juttuja, tämä nyt on kompromissi. Laskureissu on se täydellinen vastakohta hitaalle toimistokuolemalle, seikkailuja hienoilla vuorilla, kaljoittelua, hyvää ruokaa ja vanhojen frendien kanssa hengailua.

Pajarinen uskoo, ettei hän malttaisikaan viettää kokonaisia kausia samassa paikassa. Ja hyvässä duunissa ja urassa on puolensa, mukavasta elintasosta lähtien. Mutta silti,ruoho näyttää olevan aina aidan takana vähän vihreämpää.
- Nykyään nuoret sankarit maailmalla pyörittävät jotain 1260 tuplakorkkeja ja saavat siitä palkkaa, itse pyörittelen numeroita vain Excelillä.



KAIKESTA HUOLIMATTA talvi tulee taas ja Pajarinen tikkaa Alpeilla jyrkissä kuruissa hyppykäännöstä uusilla Völkleillä. Ja pukeutuu jälleen Lyngenin vappureissulla uskolliseen teräsmiespukuunsa ja pyörittelee haikkipäivän päätteeksi takaperinvoltteja vuokramökin takapihan koivikkoon itsekaivetusta boksista. Mistä ihmeestä into ja ideat moiseen?

- Kun kerran on hullun maineen hankkinut, niin täytyyhän sitä pitää yllä. Jossei ole tarpeeksi hyvä jossain, niin aina voi ruveta pelleksi. Kivempi sitä sitten on kiikkustuolissa kertoa lapsenlapsille kunnon sotajuttuja: "Kyllähän minäkin silloin nuorempana!"

Tweet