KUVAREPORTAASI: Oravivuori Freeride

05.03.2010
Kohteet

KUN näillä leveysasteilla saa kerrankin lunta, on vain yksi paikka, mihin pitää mennä. Yleensä näitä siikritspotteja ei pahemmin jaella, mutta olen niin höveli kaveri, että tässä nyt paljastan huippumestat heti Jämsän kulmalta. Nimittäin, naiset ja herrat, saanko esitellä: Oravivuori.

Niin, minustakin nimi on hieman optimistinen.

Oravivuoren entry on jännittävä ja kuumottava.

Sitten asiaan. Koska torstainen ripsakka kymmenen asteen pakkaskeli tyynenä auringonpaisteena piti kuluttaa kantamalla toimiston kamoja paikasta x paikkaan y, valitsimme sopivaksi ajanhetkeksi Oraviin työntymiselle sunnuntain, jolloin oli yksi aste lämmintä, ripisteli vettä ja tuuli puhalsi. Ilmankosteus oli ainoastaan 98 prosenttia. Auringon noususta tai laskusta ei sinä päivänä ollut tietoa, ensin oli harmaata ja sitten hieman harmaampaa.

Tietysti, kun suomalainen on kerran päättänyt, että nyt lähdetään hiihtämään putikkaa, niin silloin mennään, vaikka sataisikin vähän vettä ja kaikki lumet olisivat pudonneet puiden oksilta.

Joten ei muuta kuin housuja jalkaan, monoja kiinni ja skinejä suksenpohjiin. Reinojen talvikenkäominaisuuksista täytyy mainita tähän hätään sen verran, että niitä ei ole.

Kamojen fiksailua.

Olimme kuulleet huhua, että ladun avaaminen on leveällä suksella helpompaa kuin kapealla, joten otimme mukaan hieman leveämmät sivakat. Ei muuta kuin reppu selkään ja matkaan.

Jo tässä vaiheessa olimme tajunneet amatöörimäisyytemme. Jotain puuttui, se tärkein. Nimittäin eväät. Ei ollut edes suklaata mukana. Millä nyt palkita hikinen lihapulla mäen päällä? Ei ollut muuta kuin vettä. Mutta eipä auttanut siinä vaiheessa laittaa mieltä matalaksi, ei muuta kuin vaaraa kohti!

Luntahan siellä oli. Märkää, raskasta ja skinin pohjaan tarttuvaa lunta. Mutta paljon. Tai no, sillä tavoin paljon, että sitä oli yli polven. Lisäksi tuntui, että sille polulle, jota pitkin skinnasimme (merkitty), oli tuuli ainakin paikoittain pakannut jopa enemmän lunta kuin muualle. Paras skinnausreitti siis: polku. Siinähän se tosin meni mukavasti sen jälkeen, kun päästin Matson ajattamaan latua, löpsöttelin vain perässä. Jyrkkää tai vaikeaa skinnausta ei ollut tarjolla, etummainen joutuin vain raskaaseen lumeen tallomaan uraa. Takana saattoi ihan rauhassa pelata taskubilistä.

KOSKA arvaan, että tämän perusteella joku muukin innostuu menemään Oravivuorelle, annan reittivihjeitä. Lähtekää siitä, mistä reitti on merkattu lähteväksi, seuratkaa punaisilla tapeilla huonosti ja satunnaisesti merkattua reittiä, ottakaa sitten näreen vierestä vasemmalle.

Vasemmalle.

Sitten saavutaan portaille. Nämä portaat ovat ikävät, mutta eivät lähellekään samanlaiset tappajaportaat kuin Pyhän takamaastoista löytyy. Portaat olivat aika loivat ja helpot kulkea, vaikka sukset olivatkin olalla.

Porrastreeniä.

Portaiden yläpäässä on kannustusviitta - enää 200 metriä matkaa maaliin - jos vain osaa arvata mihin päin pitää lähteä. Jälkiä ei paljon ollut seurattavaksi. Edellisen kerran ennen meitä Oravivuorella oli käynyt vieraskirjan mukaan kaksi slovenialaista (tms.) tammikuun puolessa välissä. Sen verran metsässä olimme, ettei autojen pärinää kuulunut, ainoastaan harvakseltaan maajussin haulikon pamahdus, kun jahtailisiellä yksityistietä käyttäviä kalastajia.

200 metriä maaliin ei ole pitkä matka, vaikka lunta olisi paljon, suunta epäselvä ja korkeuseroakin parikymmentä metriä. Niinpä heti kohta edessämme siinteli Oravivuoren näköalapaikka ja joku vuoden 1870 kolmiomittauspaikkojen mersu.

Oravivuoren toppi ja näköalatorni, näköalatorni 200 metrin korkeudella merenpinnasta.

Ei auttanut kuin rapsutella sukset pois jalasta, tärräyttää skinit reppuun, hörpätä vettä ja kavuta torniin.

Topistahan näki kauas, mutta ei laskulinjaa.

Keekoillessa alkoi tulla nälkä ja kylmä. Niinpä oli aika alkaa etsiä sitä laskulinjaa, jota varten tänne kiivettiin. Toppi on tosiaan melkein 200 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta se ei kyllä paljon luvannut. Yhdessä suunnassa on loivaa, se on sama suunta, josta lähestyimme.

Toisessa suunnassa on avokalliojyrkänne. Näiden välissä on louhikkoinen kumpuileva Koli-henkinen offari, jossa voi tehdä käännöksiä, jos sukset luistaisivat eikä lumisi olisi niin raskasta.

Tavallaan voisi olla järkevää voidella sukset muullakin kuin apteekista saatavalla parafiinillä, sillä ilmeisesti siinä luisto-ominaisuudet eivät taida olla aivan tappiinsa hiottuja.

Myös skinejä olisi järkevää toisinaan puhdistella, niin jää ja lumi ei tarttuisi niihin niin tiukasti.

NO MUTTA, alamäkeen piti lähteä. Alamäkeenhän lähdettiin. Tai ainakin yritettiin. Tämä oli ehkä huonoin offarilasku koko elämäni aikana.

Tällä seinällä oli muotoja, pieniä droppeja tasaiselle, ei mitään pohjia, lumet lähtivät suksijan mukana pois, eikä luistanut yhtikäs mihinkään. Onneksi lumi ei sentään aivan liimaa ollut, mutta takasnujussa suoraan sai sitten lasketella alas asti, tai ihan loppu piti kyllä lykkiä, vaikka vähän viettikin. Loppureitti vei maailman tiheimpään pajukkoon, mutta kun ei jäänyt arpomaan, vaan puski läpi, niin hyvinhän siitäkin selvisi. Laittakoon isäntä vaikka hirvivahingoksi.

Huippulinjaa. Huomaa käännös oikealla ja droppi.

Kun tämän kaiken oli rämpyttänyt läpi, pääsimme pellolle, josta pii rämpyttää semmonen parisataa metriä autotielle. Jos olisi hieman funtsinut etukäteen, niin auton voisi sijoittaa tälle puolelle kukkulaa, jolloin laskun jälkeen olisi suoraan päässyt pois. Mutta turha funtsia, tunteella vaan.

Nälkäähän se vähän teki, kun ne eväät jäivät kotiin, mutta matkaa ei pitänyt olla viittäkään kilometriä takaisin autolle. Tosin se tie, jolla nyt olla möllötimme, ei vienyt autolle, eikä meillä ollut oikein mitään käryä, mihin se veisi. Oikeaan suuntaan kuitenkin, niin ei muuta kuin monoa toisen eteen.

Katajanmarjoja matkan varrella.

KUN tie sitten tuli päätökseensä, oli aika kaivaa X6 -monitoimilaite, eli mobiilitietokone, taskusta ja avata ilmaiseksi ladattava Ovi Maps -sovellus.

Mr. Maps osasikin oivasti kertoa, että siitä kun puskette 300 metriä suoraan eteenpäin siellä metsässä, niin toinen tie tulee vastaan. Ei muuta kuin rämpyttimet jalkaan ja metsään. Nyt oli sentään tasamaahiihtoa ja luisto niin heikkoa, että skinit saivat olla repussa.

Herra Ovi ei näytä palvelussaan mitään korkeuseroja, koska ei se ole automiehille niin tarkkaa. Niinhän siinä kävi, että eteen tuli jontka. Kun on jo käynyt mielessä, että kohta saa hikipaidan pois päältään ja sitten huristellaan Shell Helmisimpukkaan, niin kyllä meinaa monttu vetää mielen mustaksi.

Onneksi aina on kiertoreitti tai suora reitti. Nimittäin Mäkiahot olivat menneet ja rakentaa paukauttaneet pienen kesämökkitönöläisen, eli maatilan, siihen sijaintipaikkamme viereen.

Seuraavaksi heitimme arpaa siitä, menemmekö törkeästi pihan läpi vai tallaammeko munia myöten montussa, päädyimme kotirauhan rikkomiseen. Painelimme sitten niska pitkällä suoraan makuuhuoneen ikkunan alta. Sori vaan.

Tielle päästyämme autokin alkoi näkyä, sopivasti ennen pimeän tuloa.

Jasmo tallaa kohti lähtöruutua.

Sitten ripeä vaatteiden vaihto, romut Vivaroon ja putki punaisena lähimmälle Nesteelle seisovaan pöytään. Siellä voi nälkäisenä tehdä mahdottomia ylilyöntejä, niin myös tällä kertaa.

Teksti Jasmo Hiltula, kuvat Nokian X6 ja Matti Hautere

Artikkeli on lyhennelmä Jasmo Hiltulan alkuperäisestä blogipostauksesta. Katso blog.qkaasu.com.