Ossit etelässä

Arska Saarimäen huikea päiväkirja ja kuvareportaasi laskettelusta Etelämantereella.
2008
ISTUIMME kaikki laivan ruokailusalissa. Ilmapiiri oli odottavan piinaava. Ihmisten ilmeet olivat vakavia ja rentoa keskustelua ei kuulunut juuri mistään. Eihän se näin pitänyt olla. Olimmehan matkalla toteuttamassa suurta unelmaamme, laskemaan viimeiselle mantereelle, Antarktikselle.
Joukko ihmisiä astuivat salin eteen, matkanjohtajat Doug Stoup ja David Mcgonigal ja muutama henkilökuntaan kuuluva. Jo ilmeistä näki mitä tuleman pitää.
‘Tämä “tutkimusmatka” on peruttu, koska laivan moottorissa on vika, eikä sitä pystytä korjaamaan’ , Doug ilmoitti. Maailma kaatuu, unelma pirstaloituu, kukaan ei sano mitään. Mitä helvettiä? Oliko tämä kaikki odotus turhaa?

Ei ollut, piti vain odottaa vuosi lisää. Voin rehellisesti sanoa, että teimme mieleenpainuvimman reissun ikinä. Ehkä juuri Sen, Once In A Lifetime.


2009
USHUAIA, FIN DEL MUNDO

Passi. Check. Hammasharja. Check. Sivakat. Check. Valjaat ja hilivitkuttimet. Check. Kalavehkeet. Check. Painitrikoot. Check. Pakattu Geneve-Madrid-Buenos Aires-Ushuaia.
Olimme palanneet samaan paikkaan kuin vuosi sitten, samalla kokoonpanolla. Laiva oli vain vaihtunut M/S Clipper Adventureriin. Kukkonen, Repo, Tankki, Bob, Perrini, De Le Rue ja Saarimäki. Kaikki paikalla.

Muutenkin laiva näytti olevan täynnä tuttuja viime vuoden fiaskosta. Etupäässä amerikkalaisia Squaw Valleysta.
Pienen odottelun jälkeen laiva irtosi satamasta. Vihdoinkin. Kahden vuoden odottelun jälkeen olimme nyt oikeasti matkalla kohti Antarktista, valkoista mannerta.



Odottelu Ushuaiassa oli ollut pientä tuskaa ja lähinnä viime vuoden uusintaa. Tosin Ranskan olympiatoivo, Xavier De Le Rue, onnistui hukkaamaan pakillisen Rapaloita meidän kalareissulla Rio Olivialle. Mikä sinänsä oli mainiota viihdettä.
Olimme siis www.iceaxe.tv:n (Ice Axe Expeditions) järjestämällä matkalla kohti Antarktikan niemimaata. 12 päivää ja reittinä Ushuaia (ARG) - Beaglen kanaali - Kap Horn - Draken salmi - Antarktikan niemimaa. Niin ja takaisin.

DRAKEN SALMI 6.11-9.11



Laiva putskutti tasaisesti pitkin tyyntä Beaglen kanaalia. Oli aika tehdä päätös ennen Draken salmen merialuetta: vaihtoehdot olivat
a) vetää tasapaksut tumut seuraavat kaksi vuorokautta
b) annostella itsensä sopivasti merisairauslääkkeillä tai
c) olla ottamatta mitään.

Päätimme yhdessä tuumin Hannun ja Teron kanssa ottaa merisairauslääkkeet, sillä a-vaihtoehto tulisi varmasti häiritsemään tulevaa seikkailua ja c-vaihtoehto saattaisi koitua kohtalokkaaksi, kun ei oikeasti ollut muuta seilauskokemusta kuin Viking Cinderellan abiristeilyltä.

Draken salmi on erittäin kuuluisa HC-merenkäynnistään, mutta valitettavasti emme päässeet kokemaan “Drake-shakea”. Luultavasti hyvä näin. Swelli oli jotain 3-5 metrin luokkaa, ja laiva keinui mukavan tasaisesti. Tosin aamupalalla ei ollut tungosta, ja muutama päätti antaa ylen ruokapöydässä ihan muina miehinä. Lähinnä mietitytti, että kuinka monet Ikean astiastot menivät säpäleiksi keittiössä.

Matka meni Hannun kanssa kannella diggaillessa. Merilinnut seurasivat laivaa sekä valtavat sillivalaat pärskivät vettä siinä vieressä. Merisairauslääkkeet panivat lähinnä pollan sekaisin ja suuta kuivasi niin, että teki mieli juoda tuhat mäyräkoiraa. Mutta, maltti on valttia, sano.

Keli muuttui selvästi kylmemmäksi ja häijymmäksi, kun saavutimme noin 50°E leveyspiirin. Pilvet saapuivat. Olimme saapuneet Antarktiksen merialueelle. Tulisimmeko näkemään aurinkoa ollenkaan?

Toinen varma merkki lähestymisestä oli ensimmäisen jäävuoren näkeminen 48 tunnin kovan ajon jälkeen. Titanic, here we come!

MAATA NÄKYVISSÄ

Vain harva oli yöllä pystyssä, kun saavuimme Etelä-Shetlannin saarille, ohi Smith Islandin. Maaginen näky. Smith Island on pelkkä vuori, jonka takaa tuli auringon tekemä oranssi valo. Aamulla olisimme perillä itse mantereella.

Aamulla 9.11 klo 6.40 tuli virallinen kuulutus. Äkkiä ylös kannelle. Panoraama oli kuin toisesta maailmasta. Aamuaurinko paistoi, vuorijonot siintelivät horisontissa ja siellä täällä oli massiivia jäävuoria. Enää muutama tunti, ja unelmasta tulisi totta.


9.11 CUERVO COVE, ETELÄ-MANNER



61 tunnin kovan ajon jälkeen ankkuroimme Cuervo Coveen, hieman Trinity Islandista etelään. Menimme nyt kannelle ällistelemään paikallista kulttuuria. Valkokulmapingviinit hyppivät hauskasti vedessä krillihylkeiden katsellessa vieressä. Vuoret, jäätiköt, kristallinkirkas merivesi ja sininen taivas leikkivät toistensa kanssa valkoisilla ja sinisillä väreillä. Uskomatonta, keli oli kuin morsian. Tai riippuu tietysti kenen.

Kiikareilla tsekkailimme potentiaalisia laskumestoja. Joka puolella näytti olevan linjoja ja rännejä, mutta rantautumispaikat olivat kortilla. Tero ja Rooman Hessu Hopo, Guido Perrini, lähtivät kuvaamaan Xavierin ja Jeremy Jonesin kanssa suht räädin näköiselle alueelle.

Oma kohteemme näytti helpolta, noin 400 vertikaalimetrin seinältä. Kumiveneet toistensa jälkeen lähtivät kohti rantaa. Kumiveneessä olimme kaikki kuin pikkulapsia. Fiilis oli mahtava, ja henkilökohtaisesti olin aivan ekstaasissa, kun laitoimme jalkamme Mantereelle. Skinit alle ja menoksi.

Seurasimme muuta porukkaa ylös turvallisen tuntuista jäätikköä pitkin. Kiire ei tuntunut vaivaavan. Huomasin pysähteleväni melkein viiden metrin välein ja katselevani monttu auki takana olevaa maisemaa. Keli oli lämmin, mutta lumi vaikutti jäiseltä pelliltä - eli juuri sellaiselta kuin olimme arvelleet aiemmin.



Toinen suurempi ongelma oli se, että me olimme voittaneet albanialaisessa onnenonginnassa apinan oppaaksemme. Suulas ja kovaääninen Tom aka Tomahawk vaikutti lähinnä pelleltä, mutta tässä vaiheessa jätimme sen omaan arvoonsa.

Näky huipulta toiselle puolelle oli huikea. Vuonoja, massiivisia jäätiköitä, vuoria ja jäävuoria, jotka kelluivat siellä täällä sinisessä meressä. Näky Linnavuorelta Vartiokylän lahdelle on hieman erilainen.

Laskimme pari helppoa laskua aika hirveää jäätä, mutta unelmasta oli tullut vihdoin totta. Pari svendaa auringon alla Antarktisella. Kaikki muu olisi plussaa tästä edespäin.
Takaisin laivalla afteri oli mitä mainion. Tero oli saanut mukavan setin kuvia. Kaikilla oli hymy herkässä ja Ushuaian paikallinen olut maistui kullalta. Oli aika siirtyä uuteen kohteeseen.


10.11 WIENCKE ISLAND & ANVERS ISLAND 65°E



Aamulla heräsimme Wiencke Islandin kupeesta, jossa muutamasatapäinen valkokulmapingviiniyhteisö ihmetteli lemmenlaivan saapumista. Yli kolmetonninen Mt. Francois möllötti taustalla Anvers Islandilla. Neumayerin kanaali oli peilityyni ja Satumaan tango soi taustalla.



Rantauduimme keskelle pingviinejä ja voin sanoa, että aika hauskoja veijareita. Vietimme melkein tunnin diggaillen ja kuvaillen näitä frakkipukuja. Ainoa miinus kyllä oli, että romanttisuus pingviinejä kohtaan loppuu aika lyhyeen lähietäisyydellä. Haju on nimittäin on ehkä yksi styrkimmistä kokemistani. Se on sellainen mädän kalan, oksennuksen ja paskan sekoitus. Siis oikea Paradise Cocktail. Hissipoika oli lähellä.

Lähdimme siis skinnaamaan pingviinien keskeltä. Siis kuinka surrealistista? Hä?
Nousimme ylös kohti seinää, jonka oikeassa ylälaidassa oli jyrkkä kuru. Keskeltä 45° ja topista 50°, noin 400 metriä vertikaalia mereen. Potentiaalisia railojakin näkyi siellä täällä alempana seinällä.



Kurun alapäähän päästyämme mäki alkoi jyrkentyä ja skinnaamisesta tuli vaikeampaa. Oppaamme Tom alkoi jatsailemaan viimeisen skinnauskäännöksen kanssa ja huomasi olevansa railon päällä. Hienoa. No onneksi ei jamppa tippunut sinne. Samaan aikaan Warren Millerin kuvausryhmän laskijat laskivat kurun ja lumi kuulosti aivan jäiseltä pelliltä, joten päätin jäädä kuvaamaan alle, kun Hannu ja Tom jatkoivat matkaa raudat jalassa.

Minulla oli hyvää aikaa istua alas ja katsella maisemia. Semifiksuna jätkänä huomasin juuri olevani kauneimmassa ja vaikuttavimmissa paikassa elämäni aikana. Mainiota. Päätin ottaa afterilla yhden juuri sille.

Hannu lähti tiputtamaan telluilla jyrkkää ränniä ja lumi oli hieman pehmentynyt haikin aikana. Tyylipisteitä ei jaettu, mutta hatunnoston arvoinen suoritus. Tom laski mäen varovasti alas ja sai jonkun ihmeen adre-piikin. Uhosi, että kyseinen mäki oli räädein ja sairain juttu mitä hän on tehnyt. Sitten hän lisäsi vielä, että hän ei haikkaa enää metriäkään, mutta me voisimme tehdä mitä halutaan. Mikä sinänsä ei olisi haitannut, mutta hän kun nyt oli ”opas” ja oppaalla oli radiopuhelimet, köydet plus sun muut propelit. Apina.

Samaan aikaan tuli ikävä ilmoitus, että yksi asiakkaista oli tippunut törmän toisella puolella 10 metriseen railoon, eli pelastusoperaatio oli käynnissä ja kaikkien oli palattava laivalle.

Tankkikin oli päässyt vatsakramppien jälkeen mäkeen ja meinasi laskea kumiveneille mentäessä krillihyljettä päin. Mutta mitä nyt tapahtuisi jos joku oikeasti on loukannut itsensä? Keskellä ei mitään?


PELASTUSOPERAATIO



Onneksi railoon tippuneella Johnilla ei murtunut kuin sääriluu. Pelastusoperaatio törmältä laivalle sujui hyvin ja mallikkaasti, mutta eihän asiakkaan nyt railoon pitäisi päätyä. Tämä muutti retken suunitelmat täysin ja menetimme yhden laskupäivän.

Lemairen kanaali aka ”Kodak Alley” jäi haaveeksi. Lisäksi halusimme kaikki laskea lisää itse mantereella alkuperäisen kaavan mukaan.






Laivan oli suunnattava takaisin kohti Etelä-Shetlannin saaria, kun Anvers Islandin Palmer-tutkimuskeskus ei kuulemma huolinut kuin ruumiita. Ajattelimme kyllä tovin eutanasiaa. No ei, ilta sujui mukavissa tunnelmissa laivan kannella Neumayerin kanaalia ihastellen. Silloin tällöin lahtivalaat tulivat pintaan tervehtimään. Auringonlasku oli mahtava ja yksi mieleenpainuvimmista. Takana oli jo kaksi aurinkoista päivää hulppeissa maisemissa.




Kuin ihmeen kaupalla kaikki sujui kuin rasvattu. Saavuimme King George Islandille 24 tunnin päästä, ja John oli jo lentokoneessa turvallisesti kohti toista mannerta, kiitos kansainvälisen yhteistyön.


11-12.11 MOON BAY & LIVINGSTON ISLAND






Sää Etelä-Shetlannin saarilla oli muuttunut aamupäivällä pilviseksi, eli normaaliksi näillä leveyspiireillä. Ei siis makiaa mahan täydeltä.

Olimme matkalla kohti Livingston Islandia ja Moon Bayta. Livingston Island sijaitsee King George Islandista länteen ja itse saaresta olimme kuulleet pelkkää hyvää. Parin tunnin kovan ajon jälkeen sää selkeni jälleen ja Livingston Island tuli näkyviin. Kuka tilasi Torre-kelit takaisin?

Ankkuroimme illan suussa Moon Bayhin, Half Moon Islandin kupeeseen. Moon Bay on Livingston Islandin itäkärjessä ja on alueen yksi turvallisimmista tuulensuojista laivoille. Nimet kertovat hieman lahden ja saaren muodoista. Livingston Island näytti todella mukavalta ‘minigolfilta’, tosin vuoret kasvoivat yli kaksitonnisiksi länteenpäin katsottaessa. Filmiryhmät lähtivät munat vaahdossa viimeisten auringonsäteiden perään ja me päätimme lähteä moikkaamaan Valion maskotteja Half Moon Islandille. Turha kiire pois.



Saarella oli valkokulmapingviinien ja myssypingviinien pesäyhteisöt. Joukosta löytyi myös yksinäinen kultatöyhtöpingviini, joka oli kuulemma jo kolmatta vuotta asustellut yksin saarella. Aika karua. Leopardihylje vaani yksinäisiä pinguja rannan lähettyvillä. Jälleen niin rauhoittavaa komediaa koko rahalla. Saarella oli 10-15cm uusi lumikerros. Puuteria huomenna?



Seuraavana aamuna lähdimme taas kumiveneillä kohti rantaa. Sää oli jälleen mahtava, pientä yläpilviharsoa siellä täällä. Ryhmän kokoonpano oli hieman muuttunut. Tankki oli tullut mukaan samaan veneeseen, ja olimme antaneet niin sanotusti kenkää ”oppaallemme”. Nyt remmissä oli John Griber Jackson Holesta. Everestillä käynyt amerikkalainen hiihto- ja kalastus-opas - meidän miehiä. Lisäksi tietty Hannu, "Two more beers"-Bob ja allekirjoittanut.

Hupaisa yhteensattuma sattui matkalla rantaan. Takavuosien mimmihiihtoguru Kirsten Ulmer oli samassa kumiveneessä ja mainitsi Hannulle, että hänkin oli ollut vuosia sitten Verbierissä. Hän sanoi olleensa parhaissa bileissä Le Pub Mont Fortissa. Illan hän oli viettänyt kahden häröpatterin kanssa, jotka olivat pukeutuneet painitrikoisiin. Hannu tokaisi siihen, että samassa veneessä ollaan.

Rantauduttuamme lähdimme liikkumaan köysistössä. Saaren niemenkärjessä oli mukavia noin 350-400 vertikaalimetrin töppäreitä, joita kohti lähdimme lämpsyttelemään. Uutta lunta oli tosiaan tullut se 10-15 senttiä, eli kohta laskisimme pyydaa Antarktiksella.

Ensimmäisen törmän nimesimme Pekka Peakiksi. Se oli luultavasti ensilasku. Mäki oli mukava jyrkkä pyramidi, noin 45° topista. Yläosa oli kovaa, joten alun joutui ottamaan varovasti. Ensikäännös itse seinällä löi lumet naamalle. Face shot baby! Lopun pystyi luukuttamaan urut auki kohti merta. Mahtavaa!

Laskimme vielä yhden mainion bowlin kahteen otteeseen, jonka herrasmiehinä annoimme toisen ryhmän laskea ensin. Tankki tosin skippasi vikan legin ja sanoi menevänsä uimaan. Oltiin, että ok, eihän tuossa mitään, Tankin tuntien.

Mutta amerikkalaiset, jotka olivat rannassa odottamassa kyytiä takaisin laivalle, olivat kuulemma aivan äimän käkenä. Herra kun vetäisi mulkkusilleen siinä rannassa, dyykkasi veteen ja tuli muina miehinä pois. Tero oli myös ollut paikalla ja meinasi kusta housuun.






Hienon laskupäivän päätteeksi kävimme myös Hannun kanssa pulahtamassa. Tosin tietäen, että laivalla odottaa kuuma suihku. Illalla kuulimme kuinka Teron ja Guidon kuvausryhmän jäsen oli joutunut pakenemaan ärtynyttä merinorsua. Xavier ja Jeremy olivat odottaneet topissa ja heidän oppaansa, Hans Solmssen, sanoi radioon, että hyvältä näyttää jätkät, mutta varokaa vihaista merinorsua rannalla.


13.11. KING GEORGE ISLAND

Meidän oli tarkoitus palata takaisin itse niemimaalle, mutta laivan ruotsalainen kapteeni oli saanut viestin, että jää oli liian paksua Hope Bayn alueella. Jäänmurtaja, M/S Kapitan Khalebnikov, oli kuulemma juuttunut jäihin siellä, joten meidän paatilla ei ollut mitään asiaa sinne.

Määränpää oli siis King George Island, jossa olimme jo pikaisesti käyneet. Ankkuroimme ensin Admiralty Coveen. Rantauduimme brasilialaisen tutkimuskeskuksen kupeeseen, jonka takana oli muutama herkullinen kuru. Haikkasimme 350 vertikaaliametriä ylös ja laskimme mahtavaa kevätlunta alas krillihylkeiden luo, kuningasalbatrossin liitäessä sinisellä taivaalla. Antarktiksista parhaimmillaan.




Iltapäiväksi siirryimme 20 merimailia länteen, Maxwell Bayhin. Paikka muistutti norjalaista vuonoa. Vasemmalla oli jälleen mukavaa ”minigolfia” ja oikealla massiivisia kaksitonnisia vuoria. Siellä täällä näkyi leopardihylkeitä relailemassa jäälauttojen päällä.

Päätimme yhdessä oppaan kanssa mennä laskemaan pari kurua vasemmalta. Rantautuessa kuulimme argentiinalaiselta pilotilta, kuinka leopardihylje oli juuri aikaisemmin hyökännyt kumiveneen kimppuun. Vähän niin kuin saimaannorppa juhannusyönä.

Haikkasimme kurua ylöspäin, kun aloimme epäillä lumen turvallisuutta. Lämmin ilma oli tehnyt tepposensa. Lumi muuttui äkkiä liki mädäksi. Päätimme haikata kruksikohdan yksitellen kallion vierestä, sillä yläpuolella lumi muuttui saman tien turvallisemmaksi. Huipulla näytti siltä, että keli oli vihdoin tulossa sisään. Lähes pikimusta pilviverho oli tulossa lännestä päin.



Siispä sukset jalkaan ja alas. Yksi toisensa jälkeen rippaajat hävisivät kapeaan kuruun. Laskin itse alas viimeisenä ja laskun aikana tajusin, että tämä saattaisi olla viimeinen lasku reissulla. Vaikka lumi oli raskasta jankkia, nautin silti joka käännöksestä.

Oli aika ottaa löysät pois, sillä illalla oli "White Party".


WHITE PARTY JA PENGUIN ISLAND



Illan teema oli siis valkoinen. Bileet olivat mahtavat ja fiilis oli katossaan. Kaikkien naamat olivat kuin hangonkeksi. Kuvaajat ja laskijat olivat niin tyytyväisiä, että tiettyjä ihmisiä täytyi oikein iskeä tennismailalla takapuoleen. Homma lähti hieman lapasesta, mutta rokki soi ja laivan pieni tanssilattia oli aivan tukossa. Pekat edustivat kuten pekkojen pitää.




Aamulla oli aivan hirveä jysäri. Meillä oli vielä mahdollisuus lähteä puoleksi päiväksi laskemaan, mutta päätimme lähteä Hannun kanssa ottamaan aurinkoa weddelinhylkeiden kanssa Penguin Islandille. Voin sanoa, että parasta hoitoa kankaisen hoitoon. Penguin Islandilla on yksi suurimmista valkokulmapingviiniyhteisöistä. Siihen kun vielä lisätään kaikki eri hylkeet, merinorsut, kihut, albatrossit ja lahtivalaat, on soppa valmis luontoa rakastavalle.







Laivalle palattaessa homma oli paketissa. Kun laiva lähti kohti Draken salmea, fiilis oli haikea, mutta kokemus oli ollut aivan älytön.

Lähes tyynen merimatkan aikana oli aikaa kelailla mitä juuri oli tapahtunut. Se tuntui lähinnä uskomattomalta. Kelit, ihmiset, eläimet ja ympäristö oli jotain aivan käsittämätöntä. Kuin sadusta. Kaikki sanoivat lopuksi, että tämä oli paras trippi ikinä. Kuvat kertovat paljon, mutta jotain tämänlaista pitää itse kokea.

Antarktis on vielä niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka ovat lähes koskemattomia. Ja toivottavasti pysyy sellaisena. Kiitokset kaikille kanssamatkustajille, miehistölle ja kapteeneille, jotka toivat meidät turvallisesti takaisin.




Over and out.


Arska Saarimäki asuu Verbierissä ja pyörittää yhtiökumppaninsa kanssa Powder & Dust -yritystä. P&D järjestää laskettelu- ja downhill-pyöräily-lomia.

Tweet